Loppuja , alkuja

Katselin kuusenkoristeita jo vähän kuivahtaneen joulukuusen oksilla. Otin niitä yksitellen ja varoen irti, pudotin muoviseen säilytyslaatikkoon josta olin ne muutama viikko aiemmin ottanut lasten kanssa, aivan erilaisissa tunnelmissa. Meillä aito joulukuusi koristellaan perinteisesti vasta jouluaattoaamuna ja koska silloin odotus on muutenkin katossa, niin on myös kaikenlainen intensiteetti koristelemisen suhteen. Kaikki pulppuavat hyvää tuulta, odotuksen kutketta ja ilon ja rakkauden hykerryksiä. Kauan odotettu joulu on ihan siinä, mutta silti vielä on paljon edessäkin aaton ohjelmassa. Se on ihana olotila, lähes paras koko joulussa minulle. ’

Joulukuusen pois laittaminen on sen sijaan aina ollut minulle se vaikein tehtävä. Rakastan sitä tunnelmallista valoa ja sitä olotilaa joka siihen koko kuuseen ja jouluun liittyy ja kun riisun kuusen koristeistaan, on se kuin kääntäisi selkänsä koko joululle. En tahtoisi päästää irti. Olen aina ollut tällainen.

Tänä vuonna erityisesti koin koristeiden pakkauksen jotensakin dramaattisena. Miten elämät voivatkaan muuttua kun kuljetaan joulusta jouluun. Kukaan ei tiedä missä tunnelmissa koristeet laatikoistaan kaivetaan seuraavan kerran – elämä on niin oikukasta välillä, kaikessa väkevyydessäänkin todella haurasta.

Ehkä palaan tähän kirjoitukseen kun seuraava joulu koittaa, ehkä mietin että olipa vuosi. Toivottavasti kuitenkin osasin nähdä kaiken hyvän mitä maailma antoikaan, toivottavasti muistin auringon olemassaolon siellä paksun pilvisen taivaankannenkin takana.

Toivottavasti osasin elää omannäköistäni elämää. Toivottavasti muistin kertoa kaikille rakkaille kuinka sitä ovatkaan. Toivottavasti osasin jättää katkeruuden ja tyytyä haikeuteen. Toivottavasti muistin nauraa, halata ja kysyä ihmisiltä mitä heille kuuluu. Toivottavasti keskitin energiani hyvään ja poistin negatiiviset ajatukset heti alkuunsa.

Aika näyttää.

Vanhasta blogista poimittua: Aina silloin tällöin vajoan

Kun se iskee, niin se iskee. Silmät riippuu maiseman edessä puolitangossa ja ajatukset ne vasta riipuukin. Olo on yhtäaikaa liian täysi ja totaalisen tyhjä. Mistään ei oikein saa otetta omasta mielestään, vaikka sitä ulkopuolisen silmin toimitteleekin asioitaan ihan samalla kaavalla kuin aina ennenkin. Se tunne onkin sisällä. 

Se tunne, ettei oikein nyt kykene tähän mikä lasketaan normaaliksi elämäksi. Sinänsä tietysti huvittavaa ehkä, koska kykeneehän sitä kuitenkin, jotenkin sitä on siinä kuin kuin syömishäiriöinen: tilanne näyttää vääristyneeltä. 
Jonkinmoinen alkuvietti laittaa lasten kanssa olemisen ensisijalle tuollaisen tilan ollessa päällä; niiden tuottamat tunteet ja elämisen merkit tunkeutuu kaiken sumun läpikin ja osuvat sinne minne pitääkin. Mutta iltaisin sitä makaa sängyssä ja miettii miten ihmeessä sitä viime viikolla selvisi jonnekin lenkille. Tai kaappien pyykkiläjiä viikkaamaan. Tai kahville ystävälle. Se tuntuu oikeasti aivan järkyttävän suurelta ponnistukselta jo pelkän ajatuksen tasolla.
Sitä miettii, että näinkö pelottavan helppoa se on. Näinkö helppoa vajota, pudota, mäsähtää pohjaan. Jos vaan olis. Olis vaan. Eikä liikauttais enää edes toista sieraintaan. Huomaisko kukaan? Kaupan kassajonossa se yksi, jonka näkee aina vaan kaupan kassajonossa? Naapuri postilaatikolta tullessaan, kun itse olet vasta menossa? Kukaan? Että olet mutta et ole. Elät mutta et elä. Koska olet vajonnut. 
Vajoaminen on osaltaan hyvin kiehtovaakin, kun siihen tutustuu. Se antaa vapauden kaikkeen sellaiseen, mistä joskus vaan hulluina hetkinään haaveilee! Etkö jaksa nyt iloisenpirteää tuttavaa tekstiviesteineen? Älä vastaa! Sä olet kuule nyt vajonnut aika upoksiin, siellä ei tekstiviestit velvoita. Entä tuottaako ystävien innokas jutustelunhalu päivänselvyyksistä tuskia kenties? Älä jutustele hyvä ihminen, sulla on vedenpitävä selitys hiljaisuudelles,anna mennä vaan, vaiti läpi koko illanvietto. Saat olla happamen näköinen, saat kulkea hitaasti ja vilkuilematta. Saat olla tykkäämättä kaikkien mammojen reivaus-kuville ja tyttöjen-ilta-päivityksille facebookissa. Entisen työkaverin uusi kissanpentu ei vois vähempää kiinnostaa. 
Mutta pelottaahan se, siinä samalla. Ensin saat melkein paskat housuun jo siitä ajatuksesta, että menoako se nyt on. Näin sitä tässä syrjäydytään, fanfaarit Salen kassalla tälle ilmoitusluontoiselle tapahtumalle! Mietit, että tältäkö se tuntuu, tältäkö sen kuuluu tuntua sitten, eikö sen kuuluisi olla jollainlailla tunnotonta? Sitäpaitsi päätäkin lakkasi särkemästä jo eilen.
Huomaat, että lattialla viidettä kertaa samalle päivälle vinoon rynttääntyvä matto alkaa tosissaan sua ärsyttään. Käyt suorimassa sen ihan vaan säästääksesi kirosanoja. Samalla otat tuolin päältä parit pyyhkeet viikkaukseen ja napsautat radion päälle. Ai tää kappale, ihan kiva! Yhtäkkiä rupee tekeen mieli sitä hyvää murupiirakkaa, jonka ohjeen laitoit muistaaksesi hyväänkin talteen…. hyräilet kun etsit sitä ja suorastaan naurat kun löydät! Tänään kotiintulijat saavatkin herkulliselta tuoksuvan vastaanoton! 
Niin se menee! Niin tämä menee. Sitä joskus notkahtaa ja siitä sitten itsensä oikaistaan taas. Joskus pelkäsin ja vastustelin sitä ihan tosissani. Kunnes tajusin, ettei se ole mitään vaarallista. Se ei missään nimessä kuulu mihinkään vastustettaviin asioihin! Se on kuin uni, joka tulee väsyneelle ihmiselle. Joskus sitä vaan tarvitsee sisäisesti hiljentää, vaikka ulkoisesti ei niin siltä näyttäisikään. 
Hiljennättekö te joskus? Huomaatteko te oman hiljentämisenne? 

[Kirjoitettu 18.8.2015]

Sellainen kulunut yhteenveto kuluneesta vuodesta(ko)

Totta puhuakseni en edes muistanut koska olin täällä viimeksi mitään kirjoittamassa, mutta vilkaistuani viimeisen postauksen otsikkoa kertoi se kaiken olennaisen : Marraskuusta kiitos. Voisin oikeastaan todeta samoin koko vuodesta : Että kiitti vaan ja eikun jatketaas etteenpäin! Mutta jos nyt jotakin tähän kirjaisi ylös, vaikka otsikkoon viitaten tämä ei ole mikään ”tammikuussa leivottiin pullaa ja helmikuussa laskettiin mäkeä” – kooste, todellakaan.

Henkilökohtaisesti vuosi alkoi suurin toivein, jotka karisivat kyllä kertaheitolla , kun tähän syksyyn päästiin. Nyt olen pisteessä, jolloin voin todeta puhtain sydämin että parempi niin. Elämässä kun on asioita joihin itse voi vaikutta ja asioita joihin ei voi, joten lienee ihan selvää kumpaan sitä aikaansa kannattaa investoida. Hyvin hankala se on silloin nähdä kun itse on siinä kaiken keskellä, mutta mitä paremmin pystyy näkemään asiat asioina, on helpompi nähdä se kokonaisuutena. Ihan silmät avaava havainto on myös kanssani jaettu hyvä ajatus, että kaikelle ( niille omille tuntemuksillekaan) ei tarvitse tai edes ole olemassakaan syytä. Sellainen kaikelle selityksen hakeminen (varsinkin kun sitä ei ole saatavilla) imee ihmisen sielusta mehut , vie melkein koko elämänkin mennessään. Onnea (ja todella tarkoitan sitä) on olla nyt se minä, joka minun on tarkoituskin olla.

Tätä toipumista, tätä jaloilleen pääsyä, ei olisi tapahtunut näin ilman viisaita ihmisiä elämässäni ; ihmisiä jotka tuntuu kulkeutuneen polulleni juuri oikeaan aikaan. Kävin pitkän ja tunteikkaan keskustelun erään naisihmisen kanssa itsensä hyväksymisestä ja mielessäni palaan tuohon keskusteluun monta kertaa ja saan siitä edelleen itselleni sellaista voimaa, jota voi saada vain tyttöjen välisestä ystävyydestä. Todella suuri merkitys on myös sillä, että voin koska tahansa ottaa häneen yhteyttä, hän on my lady. Olenkin ajatellut kirjoittaa hänelle vielä ennen vuodenvaihdetta pitkän viestin ja kiittää, jotta hän todella tietää merkityksensä minulle. Sitten minulla oli (siis on) tuttava, samoja kokemuksia kokenut vertaistuki, jonka kanssa pohdimme tilanteitamme oman sukupuolen näkökulmaa toiselle ikään kuin avaten – äärimmäisen puhdistava kokemus ja jännällä tavalla kummankin asiat ovat kääntyneet parempaan , mutta aivan päinvastaisilla tavoilla! Tuo ihminen sai yhteyden siihen menneisyyteensä avattua ja he saivat solmuja avattua ja suhteensa uudelle alulle, kummankin toiveesta. Itsellänihän on sitten tämä toisenlainen tilanne.

Lempeä ja viisas ihminen ”asteli” elämääni ja todella nopeana yhteenvetona voisi kai kuvailla, että kun minä itkien ja räkä poskella rääkyen kaaduin (kuvitteellisesta) ovesta sisään, hän ojensi nenäliinaa ja sulki ovenkin takanani etten palele, mutta odotti että itse nousin siitä lattialta ylös ja niistin sen nenäni. Hän jakoi rauhallista , jykevää tukeaan, mutta opetti minua myös seisomaan omilla jaloillani, taas.

Ja tiedän kyllä miltä tämä saattaa kuulostaa. Laastarilta. Sanoin sen tässä nyt ihan itse, niin ei muiden tarvitse. Siitä tässä ei kuitenkaan millään tavoin ole kyse, me kyllä tiedämme omat paikkamme.

Lasten kanssa on ollut jollakin tapaa hyvin läheinen vuosi, vaikka kaikki kasvavat tietenkin kuten kuuluukin, kauemmaksi, seisomaan omien elämiensä keskipisteinä , niin silti ollaan oltu tosi paljon yhdessä ja tehty kaikenlaista tavallista kivaa ja vähän epätavallisempaakin kivaa. Näen myös että meillä on ollut hyvät energiavarastot , joten vähän pidempään meillä viipyneet ”lasten” tauditkaan ei meitä kaatanut mihinkään kaaokseen – eikä äitiä puolikuolleeksi selviytyjäksi. Huomasin muuten, että olin viime postauksessa kertonut kuinka meillä oltiin oltu kipeinä , eikä tilanne siitä kyllä muuttunut joulukuussakaan, muutamat oksennuspotilaat tuli hoidettua vielä ihan muutama päivä ennen jouluakin. Onneksi lomaa on vielä jäljellä ja meilläkin täällä nyt rakas yökyläläinen joka silloin joulun alla oli ”tauti-invaasion” paremmalla puolella jottei ihan kaikkien joulut menisi pyttyä halaten.

Uimassa Kokemäenjoella
Kesä-Helsingissä
Koko Suomi saunoo – päivänä saunomassa vankkurisaunassa
Helsingissä
Sorin sirkuksessa

Vaikka siis jouluhan oli meillä ihan kultainen ja hyvin perinteinen, voisi sanoa. Puurot, kuusenkoristelut, joulurauhan julistukset, Lumiukko- ohjelma, saunomiset, jouluruuat, pukki, lahjat , hepulit ja illan ihana rauha, lopulta. Siinä sitä on tunnelmaa kerrakseen.

Oikeastaan en tämän enempää kirjoita tästä vuodesta, ainakaan tällä kertaa. Nyt on niin hyvä, että vaikka vähän kapinoinkin sitä kell’ onni on se onnen kätkeköön – tyyliä, niin silti haluan nyt käpertyä tähän hyvään kaikkivoipaan tunteeseen ja vaalia sitä . Vuosi 2019, opetit paljon niin hyvässä kuin pahassakin. Vuosi 2020, olet enemmän kuin tervetullut.

Marraskuusta kiitos

Tiedän, että näin kiitospäivänä (Thanksgiving ) kuuluu luetella ne kaikki jalot ja epäitsekkäät asiat, joista toki olemme joka vuosi yhtä kiitollisia. Perhe, koti, terveys, mitä näitä nyt on. En millään muotoa tarkoita olla sarkastinen, nämä ovat niitä mistä olemme kai toivottavasti ihan joka päivä kiitollisia. On ihmisiä myös ilman edellämainittuja asioita ja silloin kiitollisuuden aiheiden ajatteleminen voi olla vieläkin riipaisevampaa. Toisaalta, se luettelo voi olla täynnä monenlaista uuttakin.

Itse sanon suoraan, että tänä vuonna olen kiitollinen ihan tasan siitä että tämä marraskuu oli ja meni (melkeinhän se on jo ohi). Jossain vaiheessa alkusyksyä taisin sanoa , että syksy on minulle aina vähän hankalaa aikaa kun en näe siinä oikein mitään positiivista – talvi onkin jo sitten asia erikseen, siitä tykkään kovastikin – ja tämän aatoksen siis päästin ilmoille tietämättä kuinka synkkää oikeastaan olikin luvassa.

Nyt on pahin pimeys takana (onhan? …kohta on joulu jokapuolella ja sitten onkin jo tammikuu joka on jo kovaa vauhtia menossa kohti valoisampia kevättalven päiviä) ja itseasiassa se meni jotenkin ihan nopsanlaisesti, muka. Toisaalta taas tuntuu että kuun alusta on ikuisuus . Niin se ihmisen mieli ja muisti toimii vähän kaksijakoisesti. Armollisestikin..

Välillä sitä haluaisi huutaa ajan päättyneeksi, ettei mennyt jäisi liian kauaksi taakse. Toisaalta, kun oikein väkevillä tunteilla jokaisen päivän elää, niin eteenpäin meneminen on varmaa, vaikkakin hidasta.

Marraskuu oli aivan loistava kuu kuluttaa tähän harmaaseen mielentilaan, kun oikein ajattelee. Vielä kun vesisade (joka tälläkin hetkellä ropisee ikkunaan melkoisen lujasti) hellittäisi, niin olisi vähän mukavempaa, mutta kyllä sitä tälläkin hetkellä on jo ihan kiva fiilis. Joulu on ihanaa aikaa ja nautin ihan täysillä kun saan olla lapsosteni kanssa ihan vaan kotona ja tunnelmoida tätä kaikkea glögin ja pipareiden kera.

Tänään oli alakoululla Taidekahvila taas, jonne vein leivonnaista myyntiin hyvän asian vuoksi ja jossa käytiin ihastelemassa koululaisten tekemiä hienoja kättentöitä ; oli piirustuksia, maalauksia, askarteluja, puutöitä, tekstiilitöitä ja myös videotaidetta! Jotenkin näin vanhempana sitä on erityisen kiva nähdä puolen vuoden töiden tulokset siinä yhdessä paikkaa kerralla – ja sitä ylpeyttä millä lapset vie sinne oman tekemiensä tykö… siinä hetkessä lapsi näyttää vanhemmalle jotakin sellaista minkä hän on saavuttanut itse, ilman aikuisen , tai ainakaan sen kotoaikuisen, apua. Sinä on niin paljon muutakin esillä kuin se itse työ..

Taidekahvilaa Kiikan koululla

Olen tainnut ennenkin kehua ja edelleen kehun , meidän lasten koulu ( Kiikan koulu) on vaan niin paras kasvupaikka. Jotenkin kaikki pienetkin perinteet tekee kaikesta niin turvallista!

Siitäkin olen kiitollinen. Ja tähän loppuun voisin sanoa yleisesti elämästä, että aina näkemiseen ei riitä että on silmät auki. Pitää opetella katsomaan.

P.s. Talon tautitilanne on ollut vaihteleva, niin potijoiden kuin tautienkin osalta, mutta tämän torstai-iltaisen tietämykseni mukaan huomenna kaikki ovat koulukunnossa!

Sunnuntaita meiltä

Ajattelin tässä illan ja viikon päätteeksi tulla sanomaan tännekin hei.

Istuskelen täällä teekupposeni kanssa keittiössä ja odottelen pyykkikoneen pysähtymistä, jotta saan yhden peittosatsin taas ripustettua kuivumaan. Meille siis tuli vatsatauti taloon juuri ja jokainen varmaan tietää mitä se lapsiperheessä meinaa. Pyykkiä, valvomista, ämpäreitä, siivoamista, lisää sairaita, selviytymistä. Muiden lasten, niin kauan kuin terveinä ovat siis, arjen toimista pitää silti huolehtia , joten jännäksi vetää missä vaiheessa itse saan sen taudin. Perjantaina olisi vuoden ainoa tapahtuma jolloin olisin menossa ”ulos” ihan suunnitellusti, työpaikan pikkujoulut. Tokihan minä äiti-ihmisenä muistan, että suunnitelmat ei useinkaan mene niinkuin pitäisi, joten otetaan nyt päivä kerrallaan ja hoidetaan kipeät terveiksi nyt ensin.

Takana on kovinkin tunteikas viikko, viikonlopusta puhumattakaan. Pilke silmäkulmassa voisin sanoa, että epätoivoonkin tottuu näköjään ja yhden aamun koiranripulit pitkin taloa ei oikeastaan saanut minussa kovinkaan suuria tunteita enää esille. Toisaalta olen kokenut suuria tunteita vähän yllättävienkin ihmisten kanssa, joiden kanssa olen keskustellut ja jotka ovat oikeasti antaneet minulle lohtua ja positiivista mieltä, juuri niitä oikeita sanoja, vahvistaneet minua minuna. Elämä tosiaan ohjaa meitä niin, että oikeat ihmiset tulee tiellemme kun niitä eniten tarvitaan.

Ikuisena miellyttäjänä olen kuitenkin vähän huolissani miten voin tämän kaiken antaa takaisin. Lohdullista lie tämä lamaantunut olotila siinä mielessä, että juuri nyt en jaksa tuota huolta viedä vielä pidemmälle.

Lasten kanssa vietettiin muuten kerrankin sellainen viikonloppu kun oltiin ajateltukin , kun tämä tautikin iski vasta kaiken päätteeksi, ikäänkuin. Meillä oli leffaa ja poppareita, oli patjat olohuoneen lattialla läpi viikonlopun ja niissä sai hyppiä ja pomppia ja tehdä majoja ja nukkuakin tietysti. Taskulampun (jännässä) valossa haettuja polttopuita poltettiin takassa ja lämmössä nautiskelun lisäksi siinä sitten iltamyöhään grillattiin myös makkaraa ja tietysti vaahtokarkkejakin.

Elämää

Yksi lapsi vietti perjantai-iltansa rippikoulun puitteissa nuortenillassa (Kyllä, viides rippikoululainen jo meiltä!) ja eilen oli sitten paikallinen Sykerock, joka on nuorisovaltuuston ja nuorisopalveluiden järjestämä (ikärajaton, päihteetön, energiajuomaton ) konsertti jossa tänä vuonna esiintyi mm Kasmir , Etta ja Spekti.

Itse kuuntelin tuossa juuri 13 pitkää ääniviestiä jotka ihana rouva toiselta puolelta maapalloa minulle lähetti, sai minut hymyilemään ja ehkä vähän kyynelehtimäänkin onnesta (vaihteeksi, onneksi) ja jotenkin minä uskon nyt, että kyllä tämä tästä. En ehkä ole ottanut sitä askelta vielä eteenpäin, mutta olen ainakin jo päättänyt sen suuntani, minnepäin tästä lähden, kun lähden. Se on jo alku.

Toivottavasti teillä on ollut kiva viikonloppu. Hyvää alkavaa viikkoa!

Instapäivitystä aurinkoisena aamuna

Hei hei mitä kuuluu

Tilastoista ja palautteesta päätellen ihmisiä kiinnostaa miten täällä menee, joten koitetaan nyt sitten jotakin saada sanottua, vaikka tuntuukin vaikealta pukea kaikki sanoiksi.

Kuinka hieno olisi sanoa, että olen mennyt jo niin paljon eteenpäin tai että kyllä tämä tästä ja elämä voittaa. Näinhän nähdäkseni aina kaikissa elämän kriiseissä kuuluu sanoa hetken kuluttua. Kun ei saa jäädä tuleen makaamaan eikä se siitä itkemällä parane ja mitä näitä hienoja ajatelmia nyt onkaan tavattu ihmisille sanoa. Joku vika varmaan tässäkin kohtaa meikäläisessä, kun tuntuu, että olen ihan vaan samassa kohdassa yhä edelleen. Oksennus kurkussa, kroppa kokoajan ylikierroksilla (myös yöllä), silti mitään en oikein saa tehdyksi, tai siis ajatelluksi. Se kai se eniten painaa, että en pysty ajattelemaan eteenpäin. En näe siellä mitään. Ymmärtääköhän tuota kukaan? Siltä se nyt vaan tuntuu.

Hetki jolloin tuntui ihan hyvältä
Hetki jolloin ei tuntunut hyvältä

Kyllä minä täällä ihan toimintakykyinen silti olen, että ei kannata sillätavalla huolestua (vai siksikö just pitäisikin, tiedä häntä). Ruuat tulee tehtyä ja pyykit pestyä. Lasten kanssa puuhastelen joka päivä ja jos ulkona ei olis niin kamala marraskuu , olisin jo vähän joulufiiliksissäkin.

Jotenkin vaan tuntuu että omat ajatukset joista itseäni koitan koostaa, nähdä itseni kokonaisena, ovat ihan jumissa. Paljon lähti pois ja nyt olen ihan puulla päähän lyötynä, että miten tästä mennään eteenpäin – minkälaisena ihmisenä, millä haaveilla, mitä tavoitellen.

Kun minun tyytyväisyyteni elämääni on tyystin kadonnut, sitä ei kertakaikkiaan ole enää ja on kuulkaa aika tiukka paikka koittaa etsiä jotakin mihin tarttua, edes joku ajatus tai lanka, joka veisi eteenpäin ihan tälläisenäni. Minun haaveni kun eivät ole koskaan olleet materialistisia, ei mitään ”haluan punaisen auton ja sinisen sohvan” -tyyppisiä. Minä olen haaveillut aineettomista asioista, siitä että jakaisin kaiken toisen ihmisen kanssa, sellaisen joka on se maailman tärkein. Jakaisin vastakeitetyn kahvin tuoman ilon, sen kun kuunneltaisiin sateenropinaa sisällä lämpimässä, huikaisevan aamu-usvan jossain missä taivas on korkealla ja muuten silmänkantamattomiin vain vihreää, sen kun metsässä ei kuuluisi mitään muuta kuin hiljaisuus. Jakaisin minua naurattaneen vitsin, itkettämään saaneen uutisen tai suututtaneen poliittisen hölmöilyn.

Rakkaudesta runoihin, nyt ja aina

Sellaisen uudelleenrakentaminen on vähän vaikeaa. Kun minähän olen yksin kirjaimellisesti muutenkin aina kun en ole lasteni kanssa, niin se että yksin naureskelen jollekin vitsille ei juurikaan ole elämän tavoite ollut koskaan, vaan pikemminkin olosuhteiden määrittelemä pakko. Kyse ei ole mitenkään siitä ettenkö ”pärjäisi” yksin tai ”voisi” olla yksin, olenhan sitä kokoajan ,ei myöskään ole kyse siitä ettenkö olisi minä jos en jotenkin haluaisi olla yksin. Kyllä minä olen minä ihan kokoajan, mutta en ole kokonainen ilman että minulla on sellainen sielunkumppani jonka kanssa elämä tuntuu vaan niin paljon paremmalta, elämältä. Kun sellaisen on päässyt kokemaan, on vaikea olla ilman varsinkin kun hyvin ymmärtää että toista samanlaista ei tule koskaan.

Jotenkin sodin sitä vastaan viimeiseen asti, että minun olisi pakko pitää kaikkein eniten yksinolosta ja siitä että yksin tänne synnytään ja yksin kuollaan ja sama se vaikka siinä välissäkin olis yksin. Kyllä minä haluan jakaa elämäni jonkun kanssa, mutta en kenen tahansa, tietenkään. Sepä siinä kai vaikeinta onkin, kun edelleen olen sitä mieltä että se minulle oikea oli jo hetken siinä, mutta ei ole enää.

Mutta mitäpä näistä, niistetään nenä ja koitetaan nyt vaan jatkaa yksinpuhelua. Ja tätä blogia! Olen kuullut hienon sanonnan, että jos elämä ottaa sinulta pois jotakin mitä et koskaan odottanut, se voi myös tuoda elämääsi jotakin mitä et koskaan odottanut. Sitä odotellessa!

…….. Ai niin, muuten, jos olet niitä ihmisiä, jotka (ehkä vähän tahtomattaan, sorisiitä) ovat joutuneet kuuntelemaan minun mollivoittoista höpötystäni, niin jos tietäisitte, ihan sillätavalla aikuisten oikeasti, kuinka vaikea minun on niistä puhua ja sellaiset heikot tunteet yleensäkään kellekään ulkopuoliselle osoittaa, niin ymmärtäisitte erityisyytenne. Enhän minä vielä silti ihan oma itseni ole kellekään ollut, enkä varmaan välttämättä koskaan enää olekaan, mutta ei kai minun tarvikaan. Minun on riitettävä vaillinaisenakin.

Onneksi osaan ruoskimisen lisäksi myös nauraa itselleni

Mitä yhteistä on marraskuulla ja huhtikuulla

Molemmat näyttää ulos katsottaessa samalta. (Mutta tykkään vain huhtikuusta, miksi!)

Kyllähän tämä ruskeus, märkyys, kylmyys, pimeys, vetisyys, synkkyys, kalseus, sotkuisuus ja rumuus saisi jo riittää. Täällä oli tuossa viime viikolla vähän lunta, mutta vanhat kunnon kaatosateet vei senkin riemun kyllä yhdessä yössä pois. Lunta edelsi monen monituista ihanaa ja kirpsakkaa kuivaa pakkaspäivää, joita minä rakastan ja joita toivoisin syksyt olevan siihen asti kunnes muuntautuvat oikeaksi kunnon talveksi.

Siinä niin sirrilläni katselen syksyä silmästä silmään
Viime vuosi näytti mallia mun mieluisesta ilmasta tähän vuodenaikaan

Noh, ei mene niin kuin toivois se tämäkään, hehhheh, joten koitetaan nyt kestää. Tiedän , että on syksyihmisiä jotka eivät voi käsittää tätä inhotustani. Minua yritetään käännyttää kynttilänhämyjä ja torkkupeittoja heiluttelemalla (vertauskuvallisesti…), mutta minulle ne ovat vain tarvekapineita – jos ja kun on kylmä, niin toki vällyjä tarvitaan. Ja luultavasti helkkaristi enemmän valoakin mitä kaikki huushollin sähkövalaisimet pystyvät yhteensä tuottamaan. Mutta en minä niistä mitään ihanuutta saa revittyä irti vaikka mikä olisi. Anteeksi. Tänä syksynä minä ihan oikeasti yritin olla syksyihminen. Minä ajattelin positiivisesti ja ostin (alennuksesta, eurolla ) jopa uusia kynttiläkippojakin. En myöskään lähtenyt itsepäisyyksissäni lenkille jäätymään ja autoja väistelemään, vaan käärin itseni niihin hiton viltteihin ja olin sohvalla. Ei auttanut!

Todistetusti olen koittanut kynttilöidä ja hämystellä

Huhtikuu sensijaan on ihan best. Kevät siinä korvilla, kaikki ihana valo ja lämpö edessäpäin. Ei voi olla parempaa!

Mutta joulustahan alkaa se päivä taas piteneen, joten eiköhän tästäkin syksystä taas selvitä, kuten kaikista edeltäneistäkin näköjään on selvitty. Nämä vastoinkäymiset sais kyllä olla vähän keveämpiä laatuja tästä eteenpäin, koko syyskausi on ollut melkoisen haastavaa ulkopuolelta puristetuista paineista johtuen, ja kun nyt ei ole sitä kuuntelevaa korvaakaan *tähän viisi minuuttia pärskyä ja rään ryystöä* niin kaikki täytyy itse kantaa. No toisaalta siihen on kyllä totuttu (huomaa marttyyriasenne) joten takaisin siihen ”pärjään kyllä ittekseni ettei tartte auttaa” -moodiin. Huokaus.

Toinen näistä kuusenpalloista on kaukana siellä.

Ja ne muutamat aikuiset ystävät joita minulla on, en mitenkään dissaa teitä tällä rutinallani, pidän vaan rajoja sinnekinpäin, etten nyt kokoajan ole parkumassa omaa elämääni muiden niskaan. Oikeus se on teilläkin saada ajatella asioista valoisammin eikä majailla minun synkkyyden peittoni alla.

Me ei olla vissiin enää me? Ostetaan kuusenpallotkin jollekin toiselle..??!!

Asiasta astetta iloisempaan muuten : olen hankkinut kaikille skideille joulukalenterit jo aikoja sitten ja koska kyseessä olen minä, paljon tekevä mutta valikoivasti niitä tekemisiäni muistava, pyydänkin teitä muistuttamaan, jos missään hetkessä alan pohtimaan joulukalentereiden hankintaa, että ne on hankittu jo! On nimittäin sattunut niinkin tässä hupsistarallaa- elämässä, että niitä on yhtäkkiä haettu epätoivoisena marraskuun viimeisenä päivänä ja saatu jotkut viimeiset jämät (halvalla kylläkin, että siinä mielessä…) kun on kierretty sen seitsemän kauppaa – ja sitten kappasta vaan huomattu, että täällähän nämä olikin nämä hyvissä ajoin hankitut. Ehe ehe. Ja jos mietitte mitäs hankaluutta tuossa nyt on, niin miettikää itse neljäätoista joulukalenteria. Neljäätoista. Ja niiden säilyttämistä. Niin ettei koirat/kissat/innokkaat pikkusormet käy ”vähän tarkistamassa” ja ettei ne toisaalta sula tässä alati puhkuvan uunin lämmittämässä pirtissäkään. Kenen jääkaappiin edes mahtuu neljätoista joulukalenteria, kysyn vaan?

Niin että ymmärtänette, the struggle is real. Toisaalta, ei edes yhtenä, vaan peräti kahtena vuonna meillä on ollut kaksi joulukinkkuakin, joten ehkä näiden tuplahankintojen määrä maailmassa on vaan vakio, ken ties.

Matto kuin mun ajatukset just nyt.