Lisää meistä – Eli kymmenen kysymystä vastauksineen (part 2/2)

Ei kai siellä vaan huokaistu, että vieläkö se jaksaa tätä samaa aihetta aina vaan jankuttaa – mutta tiedoksi että tätä aihettahan minä jaksan sitten maailman tappiin, jos niikseen tulee *vink*. Eli tässä niitä usein kysyttyjä kysymyksiä meistä (ensimmäinen osa löytyy täältä) :

Kuinka usein näette? Muutaman kerran vuodessa, koko ajan enemmän.

Eikö lähempää olisi löytynyt jotain yhtä hyvää? Tämä on kysymyksenä yksi yleisimpiä (tai vähän vastaava kysymys ”eikö sulle kukaan muu kelvannut”), mutta täysin absurdi. Ihan kuin mä nyt kysyisin, että tarviko sun siippas olla Parikkalasta, etkö olisi ketään Siilinjärveläistä kelpuuttanut. Höh! Eihän koko kysymyksessä ole mitään järkeä! Silti tätä kysyy aina joku jossain kahvikupposen äärellä. Ei oikein enää jaksa naurattaakaan.

Miten käy kun aletaan elämään sitä oikeaa arkea (nähtävästi verrattuna nyt elettävään ”juhlaan”?) No sitähän ei tiedä ennen kuin siinä hetkessä ollaan, mutta aika lailla arkea tässä eletään nytkin. Mietitään mitä sitä tekisi ruuaksi, puhutaan uutisista (siitä Brexitistä…) ja kommentoidaan jotain sarjoja tai elokuvia. Kuunnellaan musiikkia ja päivitellään ilmoja ihan joka ikinen päivä, oli ne ilmat sitten mitä tahansa! (Jestas me ollaan keski-ikäisiä!). Tasaisin väliajoin pitää tietenkin listata krempat, kun ei tässä enää kumpikaan nuoremmiksi tulla ja sitten voivotellaan ja mietitään mikähän linimentti mihinkin auttais. *tirsk*.

Jaettua elämää

Eikö vieraalla kielellä oleminen ole aina vähän sellaista puolinaista? No todellakin on. Ja ihan helkatin hyvä että onkin. Kerkiän meinaan minäkin äkkipikaisena vähän miettimään , ennen kuin annan palaa. Vaikka yllättävän nopeasti sitä on oppinut kyllä hermostumaan vieraallakin kielellä, että ei sen puoleen ole mainittavaa hyötyä ehkä enää huomattavissa. Toisaalta taas joka päivä opin ehkä pari ihan uutta sanaa, mitä en ole tähän päivään mennessä vielä kuunaan kuullut , yleensä ne tarkoittaa kuitenkin jotain jolle on jo toinenkin (tai kolmas) merkitys olemassa, mutta että onpahan sitten vaihtoehtoja mitä käyttää. Joskus täytyy vieläkin kuitenkin oikein päässäni pinnistää, että onko joku ilmaisu niin kuin negatiivinen vai positiivinen sitten loppujenlopuksi, koska se jos mikä on melko ratkaisevaa, jos esimerkiksi toisen hiustenleikkuuta tai vaikka lautas-annosta menee kommentoimaan. Minua on myös valistettu, että ihan jokaista oppimaani sanaa ei välttämättä kannata käyttää työelämässä (eh heh ). Suomenkielen opetus sen sijaan toiseen suuntaan ei ole tuottanut vielä kovastikaan tulosta, sillä jotenkin se unohtuu vallan (koko opetus), kun englannista kerran on se yhteinen kieli tullut.

Asiat voisivat olla hullumminkin.

Minne te meinaatte oikein asettua joskus, vai meinaatteko edes? No sen näkee sitten mitä tapahtuu, nyt on hyvä näin ja näillä mennään. (Tietenkin me meinataan). Nykymaailman menoa kun katselee, ihmisten muuttokuormia suhteisiin ja suhteista ulos, niin hyvää tekisi kyllä vähän kaikille tutustua siihen toiseen ihmiseen ensin ihan ajan kanssa, ettei koko yhteiselämä sitten ole sitä hämmästystä hämmästyksen perään ja katastrofista toiseen rämpimistä. Yllättävän moni parisuhde sinnittelee eteenpäin sillä alkuhuuman muistolla, vaikka elämä ei koskaan tosissaan enää olisi sinnepäinkään , millään tasolla. Entäs jos syitä olla yhdessä ei ole muita kuin se että halutaan olla yhdessä – ei ole yhteistä huushollia tai lapsia tai mitään sitoumuksia, jotka menevät hyvin usein sen varsinaisen toisesta tykkäämisenkin edelle – eikö silloin olla jo aika pitkällä kumppanin valinnassa? Jos koko maailmasta muuta ei halua kuin hänet… voiko enää parempaa ollakaan?

Suomenkieli hyvä kieli !

Olipas siinä nyt olevinaan tunteellinen loppuvire, mutta pääsitte varmasti ehkä jyvälle sen syvimmästä ajatuksesta? Elämä on ihan hirvittävän ihanaa juuri nyt; ei huoletonta, ei täydellistä, mutta ihanaa silti. Ihan tosissaan. Yllättävän moni pelkää sanoa ääneen (tai vielä vähemmän somessa ) että on juuri nyt onnellinen. Pelätään, että jos kaikki muuttuu, että jos kaikki meneekin pieleen, että mitä muutkin sitten sanovat. Vuonna kaksituhatta yhdeksäntoista todellakin kovin vanha ja jäykkä väittämä, mutta enemmän totta kuin ihmiset itsekään itsestään uskovat.

Minä päätin, että kirjoitan – koska voin. Ja koska nautin tästä elämänvaiheesta niin paljon, että haluan jakaa sen teidänkin kanssanne. Ja jos elämä mänöö mäkeen, niin sittenhän sitä ruikutusta vasta riittääkin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.