On ihanaa olla neljäkymmentäseitsemän

Ei ole yksi eikä kymmenen kertaa viikossa, kun minulle sanotaan jotain minun iästäni. Se on aina jotenkin pielessä. Liian paljon tai liian vähän.

6-vuotiaan eskarilaisen äidiksi olen ihan liian vanha, samanikäisen isoäidiksi auttamattomasti liian nuori. Tyttöystäväksi olen omastakin mielestäni kyllä kaksikymmentävuotta liian vanha ainakin, toisaalta joku ”ystävätär” kuulostaa niin kalkkeutuneelta omaankin korvaani, että rypyt kuroutuu heti millin syvemmälle jo pelkästä ajatuksesta.

Tuntuu että suurin osa tämänikäisistä elää jonkun suuren yksilönvapauden aikaa, kun lapset ovat lähteneet pesästä tai ainakin kasvaneet jo aikuisuuden kynnykselle ja ehkä ammatillisesti lähdetään etsimään itseä jostain ihan uudesta – tai aloitetaan joku harrastus joka on vähintään niinkuin laskuvarjohyppy tai mandariinikiina. Minä sensijaan mennä tussutan ihan samassa elämäntilanteessa kuin kaksikymmentävuotta sittenkin (silloinkin minulla oli 6-vuotias talossa kröhöm) ja olenkin monen silmissä varmaan ihan paikalleni jumittunut ikuinen mammailija. Kuinka monta kertaa kuulenkaan, että ”en minä enää jaksaisi” tai ”onneksi ei enää tarvitse”. No olen täysin samaa mieltä ! Jos sinusta tuntuu ettet enää olisi niin kuin tarpeeksi hyvä äiti pikkunassikalle, niin mikä lykky ettet sitä sitten ole!

Sen sijaan minun elämäni, vaikka se saattaa tuntua kovinkin samalta kuin on aina ollutkin, on myös kuitenkin ihan toisenlaista kuin se oli silloin joskus ja siinä välilläkin.
Minä olen muuttunut, ajat ovat muuttuneet ja lapsetkin ovat muuttuneet, tietenkin.

Nyt kun enää nuorimmainen on pieni (hänkin siis jo eskarilainen) ja muut jo koululaisia ja/tai aikuisia, niin koko perheen dynamiikka on aivan erilainen. Meillä on paljon täällä ihmisiä ja touhuamisia, jokainen ikänsä mukaan niissä sitten on mukana (tai ei ole, ihan miten nyt kukin sen haluaa). Elämäni ei ole hiekkalaatikolla istumista, mutta se on edelleen satukirjojen lukemista ja Fröbelin palikoita. Vapaapäivien aamuina herään kun ei enää nukuta, sen sijaan että joku pikkuihminen nyppisi minut hereille kulmakarva kerrallaan. Saan juoda aamukahvini ihan niin rauhassa kuin haluan ja kukaan ei kuole nälkään jääkaapin edessä, vaan osaa itse voidella leipänsä ja kaataa maitonsa, jos nälänhätää lähentelevä tarve tulee (toki palvelua halutaan kyllä edelleen , jos vaan sattuisin olemaan hövelillä päällä).

Koska omat vanhempani ovat olleet edesmenneitä jo kymmenen vuotta , niin varsinaista isovanhemmuutta meidän nuorimmat eivät enää siis koe sillä tavalla, kuin esimerkiksi nuorien perheiden tämän ikäiset lapset kokisivat (noin keskimäärin). Mutta meillä on sensijaan isot sisarukset jotka ottavat omiin koteihinsa kyläilemään, vievät elokuviin ja tekevät jotakin spesiaalia. Lisäksi meillä on tämä oman kodin mummolana toimiminen, joka saattaa olla ulkopuolisen käsitettäväksi kovin haastavaa, mutta on oikeasti ihan parasta ja menee yllättäen täysin luonnostaan.

Toiset ihmiset, kun ensin kauhistelevat kuinka tämänikäinen nyt mummoilee, tekevät ongelman seuraavaksi siitä kuinka se sellainen ”aito” mummous jää nyt vallan kokematta, koska on näitä omiakin pellavapäitä tässä. Koetaan, että isovanhemmuus on arvokasta ja oikein suoritettua vain silloin, kun se lapsenlapsi on siinä käsissä kaksneljä seitsemän silloin kuin sen aika on ja mitään muuta ei voikaan isovanhemman elämään silloin mahtua. Kuin se jäisi jotenkin vajaaksi kun perunoita keitetään muillekin lapsille ja jäätelöitä hamstrataan useammalle kuin yhdelle.

Kyllä minä uskallan väittää, että meillä tämä sukupolvien välinen helliminen on silti ihan voimissaan, vaikka kuinka onkin niitä omiakin samanikäisiä lapsosia. Mummun pikku mussukka tietää, että spesiaaliherkkuja juuri hänen makuunsa on varmasti hankittuna ja toisaalta – tämä oma porukkakin hellii pientä prinsessaa niin, ettei toisen tarvitse välillä edes askeleita ottaa, kun pääse reppuselässä siirtymään halutessaan huoneesta toiseen. Meillä on hyvä just näin ja siinä ei ikä sanele oikeastaan mitään osaa – paitsi sitä osaa, että lapsenlapsi itse oli kertonut jossakin että hänelläpä on sellainen mummu jolla ei ole ollenkaan ryppyjä! Siinäs kuulitte! Näette siis kaikki väärin, jos kuvittelette toisin.

Toisaalta,  minä itsenäni elän ihan sitä samaa siirtymäaikaa kuin muutkin ikäiseni naiset (nyt ainakin). Lastentekoaika on auttamattomasti ohi , mutta toisaalta ne paljon puhutut menopaussioireetkaan eivät ole vielä tulleet. Siinähän sitten ollaan ja ihmetellään tälläisessä ihmeellisessä välitilassa, keski-iässä. Samalla tavalla miettii elämän tarkoitusta ja sitä mitä haluaa vielä elämässään tehdä ja nähdä (vai haluaako mitään, sekin on ihan yksilöllistä). Samalla tavalla sitä katsoo kauhuissaan ilmastokriisiä ja toisaalta nykynuorten tuoretta aikuista sukupolvea, joka on niin paljon enemmän hetkessä elävä kuin me ikinä – ja samalla hyvin  kunnianhimoinen, paljon kunnianhimoisempi kuin minä ikinä olin. Samalla tavalla sitä miettii elämän rajallisuutta ja toisaalta sitä, että juuri nyt on hyvä näin.

En haluaisi olla minkään muun ikäinen kuin mitä olen, tiedän tarpeeksi voidakseni antaa joidenkin asioiden vain olla ja toisaalta tiedän tarpeeksi voidakseni tehdä juuri sitä mitä haluan, painella tukka liehuen kohti unelmia ja nauttia joka hetkestä ilman että pitää miettiä mitä muut minusta ajattelee, – sillä kaikki hölmöyshän menee jo höperyyden piikkiin! Kreisi keski-ikäinen on kuulkaa aika pitelemätön, joten kannattaa pysyä ”kanavalla” (vai oliko se, että ”kaukana”, hehheh)!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.