Hetki jota en muista mutta joka muutti maailmani

”Hei! Mitä kuuluu?”

Se saattoi ehkä olla noin, tai sitten jotain muuta. En ole varma. En muista siitä mitään! Se oli ihan tavallinen päivä. Pihan koivut heiluttelivat lehtiään iltatuulessa, minä vetkuttelin keittiön siivoamiseen ryhtymistä ja selailin sosiaalista mediaa ajatuksena lueskella mitä muut puuhailivat juuri sillä hetkellä.

Jossakin siinä se viesti tuli, tutulta ihmiseltä, josta silti en tiennyt juurikaan hänen kaunokirjallisia tekstejään enempää. Toki olen sitä mieltä, että niiden kirjoitusten kautta tiesin hänestä jotakin enemmän kuin moni joka tuntee ihmisen ehkä muuten, mutta ei niitä hänen sisimpiä ajatuksiaan. Niitä jotka fiktion kirjoittamisen kautta paistavat sieltä tarinoista läpi. Hänen tapansa ajatella, hahmottaa maailmaa, elämää. Minä olin nähnyt siitä siivun ja se oli herättänyt kiinnostukseni. Silti, en koskaan sanonut mitään. Ehkä joskus jotain ”onpa hyvä teksti” – tyyppistä ja hän aina kohteliaasti , kohteliaana, kiitteli.

Se oli ihan tavallinen päivä, josta tuli kuitenkin sen tervehdyksen myötä aivan jotakin muuta. Päivä, joka muutti elämiä. Ajatelkaa, mikä vaan päivä voi olla sellainen ja tämä nyt sitten oli.

Mutta kun sitä miettii , miettikää nyt,…. Sanat, nuo sanathan hitto vieköön, nehän on vaan kirjaimia, aakkosia, joita laitamme tiettyyn valitsemaamme järjestykseen ja ”lähetämme” eteenpäin muiden ihmisten tulkittavaksi. Kuinka tavallista. Tylsää. Ei kovin spesiaalin kuuloista. Siinähän ne meinaan on. Kaikkien saatavilla ja käytettävissä. Senkun sanot menemään.

Miksi ne sitten pystyvät muuttamaan maailman, montakin kerrallaan! Siinäpä kysymys – mutta kai se salaisuus piilee siinä kuinka me laitamme sanoihin merkityksiä ja joillekin ne merkitsevät sitä samaa ihan ilman selityksiä . Kun nämä sitten kohtaavat, ollaan saavutettu jonkinasteinen ymmärrys. Kuulostaa kovin korkealentoiselta höpötykseltä , mutta oikeastaan on kovin yksinkertaista: kun sinä tiedät, niin tiedät. Tiedät kyllä. Silloin kun elämässä tulee vastaan hetkiä ja tilanteita jolloin ei tule mieleenkään kyseenalaistaa mitään vaikka kaikki olisi juurikin jonkun järjen mukaan kyseenalaistettavissa – silloin ollaan sen yhteyden äärellä, jota minä tässä haen. Jota minä silloin koin- ja edelleen koen.

Sillä vaikka tuosta koivunlehtien heilutteluillasta on jo aikaa, niin mikäänhän ei ole kuin ennen. Kaikki muutos ei tapahdu yhdessä hetkessä, eikä edes yhdessä ihmisessä, mutta tapahtuu kuitenkin.

Tämä on ollut tähän mennessä matka sinne jonnekin, matka itseen, matka menneeseenkin. Kuka minä olen suhteessa ympäristööni. Olen muuttunut niin kovasti muiden mielestä, itse tiedän että olen vain se mikä olisi aina pitänytkin olla.

Joskus mietin tietävätkö ihmiset sanojensa merkityksiä ollenkaan. Heittelevät vain menemään ja odottelevat ettei reagoida tai oteta itseensä. Sitten taas välillä ihmetellään , että kun kukaan ei ota tosissaan, kun kukaan ei kuuntele.

Vaikka en niitä sanoja nyt tässä muistakaan sanasta sanaan, niin muistan kyllä hyvinkin niiden vaikutuksen. Senhän jäljiltä tässäkin nyt istun. Ja sanani ovat samalla sivulla hänen kanssaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.