Näitä ei kai sanota ääneen

Istun täällä aivan turtana. Olen kyllä (nähtävästi) vähän kipeäkin (puolet porukasta pärskii ja kröhii ), mutta olen kyllä sisäisestikin aivan turta. Näistä asioista ei yleensä kai puhuta ääneen , enkä minäkään ensin ajatellut – tai itseasiassa ajattelin, kun mietin kuinka helpottavaa olisi lukea jonkun toisen vastaavanlaisesta kokemuksesta ja kenties (toivon mukaan) siitä eteenpäin pääsemisestä.

Näitä tunteita hävetään, koska koetaan niiden osoittavan epäonnistumista. Huonoutta.

Niin, minut on nähtävästi siis jätetty. Kyllä vain, siinä se nyt on sanottuna. Ja tuo ”nähtävästi” lukee siinä siksi, että koko prosessi on perin kummallinen , käsittämätön. Enkä koita nyt kiertoilmaisuilla sanoa, että en asiaa hyväksyisi (no, onhan se vaikeaa hyväksyä!) vaan että koko asia on oikeasti ihan kuin jostain todella huonosta vitsistä.

Mietitääs nyt siis tätä meidän tarinaa. Tämä ei ollut mikään yhden hetken huuma, tässä on tunnettu vuosikausia, vuosikausia siis ja käyty läpi vaikka mitä, yhdessä. Ystävyys on pitänyt yhdessä – ja oikeastaan veti meidät yhteen. Meillä oli kaikki palikat niin kohdillaan (vähän kornia tietenkin sanoa noin kun tilanne kerran on nyt tämä, mutta..), harrastukset, kiinnostuksen kohteet, kaikki natsasi. Olimme kuin tarkoitettu yhteen, kun toinen aloitti lauseen, niin toinen lopetti, – sellaista ihanan ällöä klisettä koko juttu siis alusta asti.

Kukaan, siis kumpikaan, ei pidätellyt toista mitenkään eikä koittanut muuttaa toista mitenkään, kumpikin sai olla oma itsensä (ja olikin…) ja yhdessäolo oli täynnä kaikenlaisen elämän jakamisen lisäksi myös hyvin paljon toisen huomioonottamista, välittämisen osoittamista ihan ennenkokemattomalla levelillä, hyvin hyvin ainutlaatuista kanssakäymistä – ihaninta mitä ikinä olin kokenut, koskaan en edes ollut kuvitellut sellaista olevankaan.

Hänen myötään opin pitämään itsestäni, edes vähän (itse asiassa koko ajan enemmän), hyväksymään itseni ihan niine ajatuksineni (ei ole mitään helppoa ihmiselle jota ei ole koskaan hyväksytty omana itsenään) ja olemaan jotenkin kokonainen, ehjä, nainen. Ja kaikki tämä koska hän osoitti minulle sitä hyväksyntää, siis aidosti, en nyt tarkoita mitään paljon kulutettuja fraaseja tai muuta perushöttöä jota kyllä osaa yks jos toinenkin puhua – vaan ihan sillä syvemmällä tasolla. Sillä tasolla että se rakensi minua kokoajan ehjemmäksi. Ja toisaalta hyvin haavoittuvaksi, koska minun lähelleni harvoin ihmiset pääsee .

Jos nyt kaikki tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, niin tokihan meillä oli omat hankaluutemme, mutta ne ei olleet likimainkaan kummankaan puolelta sellaisia joiden olisimme antaneet horjuttaa mitään mitä meillä oli. Edelleen kuulostaa kovin ironiselta n y t . Mutta se oli totta.

Minä en helpolla, enkä edes pienen vaivankaan jälkeen yleensä ihmisiin luota. Häneen kyllä.

Jos olette aiemmista teksteistäni lukeneet, tiedätte että meidän yhteydenpitomme on ollut tiivistä. Ja tiiviillä tarkoitan ympärivuorokautista, ehkä muutaman tunnin nukkumistauko nyt on ollut, mutta muuten yhteyttä on pidetty aina ja kokoajan . Siksi tämä kaikki tuntuukin nyt niin pahalta, koska todellakin – se kaikki on nyt poissa.

Ja miten ? Kaikki tapahtui aivan täysin yhtäkkiä. Mitään, siis mitään, ennakkovaroitusta ei ollut, päinvastoin – kaikki oli hyvin! Viimeiset viestimme olivat iloisia ja täynnä suunnitelmia seuraaviksi päiviksi (ja vieläkin pidemmälle). Seuraavaksi meitä ei enää kuitenkaan ollut. Kaikki yhteydenpito oli katkaistu, meitä ei enää ollut.

Miten niin? kysyt ehkä. Miten se nyt sillätavalla voi? saatat miettiä. Eihän tätä nyt pysty käsittämään, mikä juttu tää nyt on? varmaan jo puistelet päätäsi ällistyneenä.

Oi kuule, juurikin niin. Sitähän minä tässä olen tehnyt minäkin. Sen lisäksi että olen ollut vihainen, raivoissani, surullinen, ikävissäni, paniikissa, lamaantunut, hermostunut, pettynyt, kostonhimoinen, epätoivoinen, keskittymiskyvytön, kyyninen. Iloton ja epätietoinen.

”Harvoin kukaan sieltä myrskynsilmästä mitään päivittää.”

Että jos jotakuta mietityttää, että keski-iässä se elämä on sitten pelkkää tylsää ja tavallista vaan, niin voin vakuuttaa että ei suinkaan aina. Näyttäis olevan hyvinkin teinimeininkiä ihan kelppeesti vielä tässäkin iässä (anteeksi vaan kaikki teinit, luultavasti teilläkin on enemmän käytöstapoja kuin keski-ikäisellä hölmöilijällä tässä tapauksessa). Näistä ei näytetä kovin paljon puhuttavan julkisesti ääneen, kerrotaan vasta kuukausien päästä kuinka kasvettiin erillemme ja nyt kaikki on hyvin. Harvoin kukaan sieltä myrskynsilmästä mitään päivittää. Ymmärrän kyllä miksi.

Sitä tuntee itsensä niin kertakaikkiaan huonoksi. Ihan kaikella neljäkymmentäseitsenvuotisella järjelläni ajatellen tiedän kyllä itseni, että en tarvitse siihen välttämättä ketään ulkopuolista arvioimaan minua vielä lisäksi – mutta järjellähän ei ole mitään tekemistä näiden tunteiden kanssa. Totta helvetissä sitä miettii että mitähän vitalista minussa oli sittenkin vikana, koska jotainhan täytyy olla. Tiedän etten ole mikään kedon kaunein kukkanen, siitä nyt ei ole mitään epäselvyyttä eikä turhia luuloja koskaan ollutkaan, mutta jotenkin ajattelin, että näin pitkän ajan kuluessa sitä tuntee toisen ja tietää mikä tämä on ja kun kerran yhdessäoloa haluaa jatkaa niin jotain hyväähän siinä pitää olla, kai?

Nyt tunnen itseni täysin epäkelvoksi ihmiseksi, mitättömäksi naiseksi. Edes ystävyytemme ei nähtävästi merkinnyt mitään? Kyllä tässä saa ihan tosissaan töitä tehdä, että itsetuntonsa palaset kokoaa ja joskus vielä pystyy aidosti olemaan jotain muuta kuin surullinen.

Niin että jos haluatte tällaista keski-ikäisen ihmissuhdedraamaa seurata ikään kuin eturivistä, niin täällähän minä olen, missäpä muualla. Minulla ei ole mitään haluja salata tätä , vaikka yleinen mielipide onkin että pitäisi vaan supista jossain nurkassa ja pikkasen hävetäkin, koska tällä tavalla olen nyt onnistunut jälleen mokaamaan ihmissuhteen. Tiedän, ihmiset, että ajattelette että jotain vikaa minussa on oltava kun mikään ei kestä – älkää huoliko, mietin itse ihan samaa. Ihan joka helkutin hetki.

Silti olen sitä mieltä, että ihan kuin kaikesta muustakin – onnesta, ilosta, väsymyksestä, haasteista, kaikesta – puhutaan ääneen, niin on puhuttava tästäkin. Sillä elämää se on tämäkin, mitä suurimmassa määrin ja sitä on vaan näköjään elettävä nämä tunteet ja hetket läpi , että pääsee eteenpäin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.