Mitäs se tämä – no elämää

On se kumma, kun elämä ei voi olla sitten edes tässä iässä sellaista seesteisen rauhallista. Niin moni ihminen tuntuu valittavan tylsää arkea ja minä menen tukka heiluen täällä puolelta toiselle, sinne sun tänne kumarrellen ja pyllistellen (vertaiskuvallisesti, luulisin).

Joskus elämän käänteet on niin absurdeja, että sitä itsekin miettii mitä tässä just tapahtuu.

Yhden lapsen kohdalla tapahtui erittäin ikävä ”episodi” koulussa (kohdistui siis lapseeni, hänestä riippumatta) ja se tietenkin, kaiken muun sen tuoman huolen lisäksi, pisti miettimään paljonkin tätä aihetta, josta aika lailla puhutaan myös mediassa , milloin mistäkin näkökulmasta. En nyt tässä ala sitä sen enempää selittämään, kunhan totean, että kiusaaminen on aina väärin ja siihen pitää aina puuttua. Tässä meidän tapauksessamme koulu ja kaikki viranomaiset ovat kyllä tehneet loistavaa työtä ja yhteistyötä – faktat on selitetty selkeästi, kotia on informoitu aina ensitilassa, kaikki ovat olleet oikeasti asiasta kiinnostuneita ja huolestuneita.

Fyysinen väkivalta on jotain aivan järkyttävää. Kun se kohdistuu omaan lapseen, meinaa äidin sydän oikeasti räjähtää rinnuksista ulos – sitä haluaisi aina olla suojelemassa lapsiaan, oli he minkä ikäisiä sitten tahansa. Alkukantaiset vaistot kyllä hyvin herkästi meinaa ottaa vallan. Sitä miettii hyvin herkästi, että vastapuoli on ihan hultteimesti kasvatettu riiviö. Noin niin kuin nätisti muotoiltuna. Mutta kun näissä on aina myös se ”toinen todellisuus” olemassa, se, jossa esimerkiksi kiusaaja onkin tuttu – tai tuttujen lapsi. Yhtäkkiä kaikki onkin kovin hämmentävää, kun sitä tietää että ihan suurin piirtein samalla tavalla sielläkin lasta rakastetaan, kasvatetaan, läksyistä muistutetaan, menemisiä huokaillaan ja teini-iän kulumista ultranopeudella toivotaan varmaan jokailtaisissa mietteissä. Silti mikään ei muuta tosiasiaa, että tapahtunut on tapahtunut. Mutta silti, toivon jokaisen vanhemman siitä ensireaktiosta selviydyttyään miettivän hetken verran että miten minä toivoisin tämän hoidettavan, jos olisin se toinen osapuoli. Ja sitten, jos mahdollista, toimia itse niin. Toki oman lapsen puolta saa ja pitää pitää. Toki oman lapsen puolesta saa olla tuohtunut ja vihainenkin. Surullinen, huolissaan. Pelästynytkin. Meitä ainakin koko perhettä tämä on mietityttänyt. Paljon ollaan kaikesta puhuttu, ihan ääneen ja puhutaan edelleenkin. Mutta tiedän, että siellä toisessa kodissa ollaan varmaan ihan yhtä huolestuneita ja pelästyneitä. Joskus lapsemme vaan tekevät asioita joissa ei ole järkeä. Silti jokainen lapsi on vielä lapsi ja mielen ja ajattelun muuttumiselle, kasvamiselle, on vielä aikaa. Ei menetetä uskoa siihen, että kaikki muuttuu hyväksi. Useimmiten se nimittäin niin tekeekin ja toivosta nyt ei ainakaan haittaakaan ole.

Ja jotta ylläoleva kertomus oikein tuntuisi viimeisissäkin nahanrippeissäni asti (ihan kuin ei jo tuntuisi) johan tuli as we speak ilmi erittäin ruma kielenkäyttö toista lasta kohtaan yhden oman lapseni taholta. Suuri kiitos sille äidille joka soitti ja asiasta kertoi – ja otti vastaan lapseni anteeksipyynnön. En voi sanoa kuin että näin se koko kylä kasvattaa – ja hyvä niin! Yksin olemme niin paljon vähemmän kuin mitä olemme yhdessä kasvattajina.

…näin se koko kylä kasvattaa – ja hyvä niin!”

Menneen sunnuntain isänpäivä on tuonut paljonkin tätä kasvatuskeskustelua muutenkin esille puheissa (vähän eri kulmasta, mutta aasinsilta se on heikompikin viritelmä) ja olen mielenkiinnolla seurannut muutamankin sometutun isänpäivänviettoa – siitä isän näkökulmasta. Siellä on ollut isäpuolia, viikonloppuisiä, suurperheenisiä ja isiä jotka sinä päivänä kaipasivat kontaktia lapseen joka oli ollut jo kauan katkenneena. Kaikki toivat paljonkin kirjoituksissaan ja päivityksissään esille ajatuksiaan tuona päivänä ja tuosta päivästä. Tunnelmat olivat hyvin erilaisia, oli superaamiaisia, oli perinteitä, oli niitä pienten askarteluja ja edellisenä päivänä vahingossa ilmoille luikautettuja paketinsisältöjä, oli vähän kömpelöitä sarkastisia ”et sä nyt mikään huonoin tyyppi oo” – onnitteluja teineiltä ja oli sunnuntain ihan vaan sunnuntaina ottaneita perheitä joille joku lapsista höyläsi juustot leivän päälle päivän päätteeksi. Jokainen heistä silti koki isyytensä olevan itsessään läsnä hyvinkin vahvana – myös se joka kaipasi vieraannutettuja lapsiaan. Ihan samalla tavalla isyys kuin äitiyskin ei ole aina biologiaa, ei edes maantiedettä. Se on ennemminkin kokemus ja vaikka valitettavasti varmasti on aina niitä joista ei vaan siihen hommaan ole, niin kyllä minä silti liputtaisin isien puolesta hyvinkin vahvasti. En näe mitään heikompaa ”äidin pikku apulais”- sukupuolta (jos ymärrätte mihin viittaan), vaan ihan omilla jaloillaan seisovia, omalla tavallaan isyyden ilosanomaa levittäviä vanhempia.

Meidän isänpäivä meni olosuhteiden yllättävästä käänteestä johtuen niin, että lapset järjestivätkin isänpäivän täällä meillä ja isänsä tuli sitten tänne syömään ja kahvittelemaan. Nämä on niitä elämän käänteitä joissa koitan pysyä sen suuremmin reagoimatta mukana, vaikka onhan minun nyt jollakin tapaa tietysti asioiden perimmäisiä syitä pohdittava, sillä ne koskettavat minun lapsiani ja otetaan aina siis vakavasti mietinnän alle. Mutta loppujen lopuksi asiat on aika yksinkertaisia kun niistä ei tee liian monimutkaisia siihen yhteen hetkeen (myöhemmin sitten voi vääntää minkä kerkiää ) ja lapset ottivat hyvin lunkisti suunnan muutoksen , eniten nahoissaan meinasi seota vissiin meidän toinen koira, jolla oli hännänheilutuksen maailmanennätysyritys ihan varmasti siinä tekeillään. Erittäin ihana oli myös nähdä muita läheisiä pikkutenavineen, talo olikin iltaan asti täynnä ääntä ja melskettä ja se on aina ihan parasta!

Elämä ei ole pelkkää ihanaa – kiusaaja kimpussa

Oletteko huomannut, että jotenkin tuntuu olevan vakio nykyään, että teit mitä tahansa tai olit miten tahansa, niin aina jollakin tulee siitä sanomista. Siis ei niin hajutonta ja mautonta ihmistä varmaan olekaan, etteikö joku kateellinen sielu siihen tartu, jos sillä päällä sattuu olemaan. Sitten jos on vähänkään valtavirrasta erottuva persoonana, tai esimerkiksi avoin tästä oikeasta ihan tavallisesta elämästä , niin silmätikuksi päätyminen lie vääjäämätöntä.

Ihmellistä kyllä muutamia yksittäisiä ”mikä säkin luulet olevas”- palautteita lukuunottamatta en ole mitään sen isompaa (vielä) niskaani saanut, ennen tätä.

Koko merkitykseni ja toden totta älykkyyteni kyseenalaistettiin ja lytättiin erään ihmisen toimesta niin, että jäin oikein miettimään, kuinka vaarallisen epävakaita ihmisiä tällä maapallolla kulkeekaan ”vapaalla jalalla” ilman että sille juurikaan mitään voidaan me muut tehdä. Mukaan tähän mäiskintään vedettiin tietenkin myös muitakin ihmisiä, jollakin tapaa kuvitellen etteikö se kaikki tulisi muka sieltä ilmi alta aikayksikön. Siis ymmärtääkö tästä kryptisestä tekstistä nyt mitään, kun en viitsi mainita henkilön suhdetta minuun ja meihin ihan suoralla kädellä? Jokatapauksessa siis tämä tapaus sisältää vähän kaikkea tätä klassista : stalkkausta (minun ja meidän – vaikka minua ei millään muotoa tarvitse kenenkään stalkata, sivuni ovat avoimia, siitä vaan vapaasti katselemaan!) , hakkerointia , toisiksi ihmisiksi tekeytymistä ja yön tunteina vainoamista. Ja asia ei ole ihan niin yksinkertaisesti ohitettavissa sillä tyypillisimmällä ”älä välitä” -olankohautuksella kuin ehkä joku muu tuntemattoman ihmisen päätön huutelu olisi, sillä tässä kyseessä on kuitenkin ihminen joka tiedetään. Se sitten aiheuttaa muutaman otsakurtun lisää tähänkin mellastukseen.

Suhteellisen kipakkana (*vihellystä*) ihmisluonteena olen kyllä ollut tässä yhtä tyyni kuin suomalaisen järven pinta autereisena suviehtoona kauneimmillaan on: minua ei ole saanut (eikä saa) liikautettua mihinkään suuntaan, mikään , kun taas toinen (joka kyllä oli vielä enemmän uhri tässä tilanteessa) ei ottanut asioita ihan niin rauhallisesti. Ja tämä on vielä lievästi ilmaistu.

Hyvin helppoa olisi lähteä huutelijoiden ja provosoijien kanssa samalle tielle, huutamaan vielä lujempaa ja sivaltamaan takaisin taidolla joka minulta kyllä löytyy tarvittaessa. Helppoa olisi antaa periksi sen tilanteen kiihkeydelle ja laukoa pöytään faktoja yksi toisensa perään voitonriemuisena. Helppoa olisi vetää kaikki tämä kuvia ja kopioita myöten julkiseksi ja saada toinen näyttämään juuri siltä rumalta kiusaajalta joka mitä suurimassa määrin onkin.

Joidenkin mielestä vain se on ainoa oikea tapa selvittää tämä tilanne ihan kaikille. Joidenkin mielestä kaikki muu vähempi reagointi on hyssyttelyä ja kiusaamisen mahdollistamista.

Ymmärrän tuonkin kannan. Siksipä olenkin tehnyt ja teen, sen hyvin selväksi, nyt ja aina tarvittaessa , että minua ei yksikään muu ihminen määräile, kontrolloi, saa pelkäämään , eikä perääntymään ilman omaa tahtoani. Yrittää näköjään voi, mutta onnistumisprosentti on pyöreä nolla. Tasan. Ja oikeastaan tämän enempää ansaitsematonta ruutuaikaa en anna nyt tällekään tapaukselle, elämä jatkuu kuten ennenkin, ehkä jopa hippusen verran enemmän tyytyväisenä hyristen, sillä sellainen sanontahan on, että jos ei ole kateellisia ihmisiä, ei ole mitään merkittävää saavutettukaan. Heh. Enkä tarkoita olevani vahingoniloinen, olen vain iloinen. Jokainen meistä tekee itse ratkaisun miten reagoi niissä tilanteissa mitä elämä eteen heittää. Voin olla ylpeä omasta reagoinnistani, positiivinen vahvistaminen toimii kuulkaa ihmiset ihan oikeasti ja antaa voimaa aivan valtavasti toteuttaa elämää juuri niin kuin itse haluaakin.

Happy (late) Halloween !

Kun keski-ikäiset seukkaa

Tästä olen saanut niin monet naurut, että en edes ole enää pysynyt laskuissa kuinka monet – ja mitä todennäköisimmin tulen edelleen jatkamaan samalla hervottoman huvittuneella linjalla eteenkinpäin, – sillä mihinkäs sitä hyväksi havaitsemaansa (autenttista) lähestymistapaa mihinkään muuttaisi. Ainakaan mihinkään totisempaan.

Joskus silloin nuorena sitä mietti asioita niin viimeisen päälle yksityiskohtaisesti ennen joitakin treffejä, että eipä siinä paljoa jäänyt edes mahdollisuutta millekään mokaamiselle. Vaatteet katsottiin valmiiksi (ja sen mukaan mikä näytti päällä parhaimmalta) hyvissä ajoin (puhun päivistä, etukäteen) ja itse treffipäivä aikataulutettiin niin, että valmistautuminen sujui kuin vettä vaan ja oikeaan aikaan sitä oltiin täydessä tällingissä valmiina lähtemään ihmisten ilmoille. Saattaa tietysti olla että joku edelleen tekee näin, vaikka olisikin tässä iässä. Ollaan kaikki erilaisia, myös tälläkin saralla.

Tällä hetkellä minä elän kuitenkin ympäristön ja vallitsevien olosuhteiden armoilla (ja armosta, ahh hahh) ja sitä mietittävää on niin paljon enemmän siinä elämässä koko ajan samaan aikaan, ettei ihan ehkä vaan pysty keskittymään vain ja pelkästään itseensä.

Tässä iässä (ja elämäntilanteessa) sitä miettii esimerkiksi asuvalinnassa enemmän käytännöllisyyttä ja miltä ne vaatteet tuntuu päällä, kuin jotakin vimosen päälle tyylikkyyttä (eihän ne toki toisiaan poissulje, mutta tiedätte varmaan mitä tarkoitan). Niin kuin, että entäs jos sataa, luttaantuuko joku kolttu nyt mun nahkaani kiinni ja näyttää ihan käärepaperilta sen jälkeen muhkuraisen lahjapaketin päällä vai mitä tämä nyt on ; ja kävelläänkö me pitkäkin matka jostakin johonkin , niin että otanko jotkut vaellusmonot sittenkin ettei taas ole rakot kantapäässä ja varpaissa seitsemän viikkoa pienen kahvillakäymisen jälkeen muistuttamassa hetkestä kun yritin olla hieno mutten käytännöllinen ; entäs vaaleat vaatteet , jos kaadankin päälleni jotakin (tietysti) värikästä sapuskaa ja sitten olen ihan ruokalapun näköinen jossain ruokailua seuraavassa konsertissa, onko se sitten kuitenkaan sitä mitä aattelin että siitä mut muistetaan vielä maan rajojen ulkopuolellakin tämän vierailun jälkeen ; ja laitanko hiukset kiinni vaikka hörökorvat näkyykin silloin ja jossain vaiheessa ponnari aina alkaa kiristämään jostain aivoista asti päänahkaa, mutta jos (ja todennäköisemmin kun) tuulee ja hiukset on auki, niin ne näyttää vartin päästä ihan riihipeikolta eikä mikään maailman hiusharja mahdu siihen pieneen ainokaiseen käsiveskaani (joka ei näytä kauppakassilta) sitä taltuttamaan. Ja paljonko voi laittaa meikkiä ettei näytä liian tällätyltä ja liian yritteliäältä näyttää twenty again, mutta ettei toisaalta näytä siltä että ei ole nähnyt yhtään vaivaakaan laittautumisen eteen, että morjensta pöytään, tulin tuosta saunasta notta , ootas kun niistän nenäni, niin lähetähän -tyyppiseltäkään.

Hirvittävän paljon kaikenlaisia arvoituksia ratkaistaviksi.

Eikä siinä edes kaikki. Ennen ensitreffejä vieraassa maassa voi myös käydä niin, että joudutkin yllättäen katsomaan kalenteria vatsakrampeissasi hetkeä ennen ja miettiä että jaaniinnämä , päättivätkin tulla sitten nyt tällä tavalla etuajassa. Mitäs minä nytten teen (täällä vieraassa maassa ja kellon ollessa viittä vaille treffitkin). Mutta voi myös käydä niin, että treffikumppani kysyy vaan muina engelsmanneina että käynkö kaupan kautta siis hakemassa sulle jotain tampooneja niin päästään lähtemään- ja ongelma on ratkaisu . (Ennenkuin sitä edes kerkisi varsinaisesti olemaankaan).

Voi myös käydä niin että kaikki viimeisetkin häveliäisyyden rippeet (jos eivät jo äskeisestä menneet) rapisee sitten siinä hyvässä alkuvauhdin vaiheessa, kun mennään esimerkiksi octoberfesteille yhdessä ja maistellaan sekä oluita että erilaisia mausteisia makkaroita joissa on sauerkrautia , yhdessä. Voi olla että kummankaan maha ei sitä mallas/kaali-sekamelskaa kestä ilman väistämätöntä paineen poistoa jostain päin, eikä siinä enää kahdennenkymmenennen kohdalla kuulkaa viitsi mennä vienosti sivummalle pihauttamaan, todellakaan.

Että siinä ei lasketa todellakaan kuukausia saati vuosia siinä , että kuinka kauan meni kun kehtasit ensimmäisen kerran.. Kun tästä (ainakin naisten keskuudessa puhutusta suhteen vakavuuden tason mittarista, siis toisen seurassa ääneen pieraisusta) mainitsin engelsmannille noilla oktober-fart-festejen jälkikatkuilla , niin hän totesi ykskantaan että voit sanoa että kuullut en ole vieläkään mutta haistanut senkin edestä. Näin meillä. Puhutaanko teillä näistä asioista ääneen ja missä vaiheessa? Minä näköjään olen ylittänyt jonkun toisenkin rajan kun kirjoitan näistä julkiseen blogiinkin jo. Eihän mua siis pidättele enää mikään! (Kirjaimellisesti, pun intended!!)

Sitten saattaa hyvinkin käydä myös niin, että kun ei olla missään kekkeessä teini-iässä enää, niin jonkun mukavan ulkoilun ja syömisen jälkeen sitä herää kirjaimellisesti tyynynkuva poskessa keskellä pimeyttä ja miettii sitä kuuluisaa mitä maata mitä valuuttaa – ja tajuaa että kuules prinssi uljas, me ollaan nukahdettu joskus iltapäivällä (mahdollisesti, viimeisiä muistikuvia sinisestä taivaasta ikkunan takana mieleen siinä palautellen) kuin pienet porsaat ja se joku keikka mihin meidän piti mennä, on varmaan keikateltu jo. Ja arvatkaa mikä on parasta? Kumpaakaan ei haittaa pätkän vertaa, sillä kunnon unen arvostus on tässä kohta elämää huippulukemissaan.

Että semmosta settiä. Kaikkea sitä kokeekin ihminen, kun vaan uskaltaa elää. En malta odottaa mitä kaikkea vielä tuleekaan!

Hetki jota en muista mutta joka muutti maailmani

”Hei! Mitä kuuluu?”

Se saattoi ehkä olla noin, tai sitten jotain muuta. En ole varma. En muista siitä mitään! Se oli ihan tavallinen päivä. Pihan koivut heiluttelivat lehtiään iltatuulessa, minä vetkuttelin keittiön siivoamiseen ryhtymistä ja selailin sosiaalista mediaa ajatuksena lueskella mitä muut puuhailivat juuri sillä hetkellä.

Jossakin siinä se viesti tuli, tutulta ihmiseltä, josta silti en tiennyt juurikaan hänen kaunokirjallisia tekstejään enempää. Toki olen sitä mieltä, että niiden kirjoitusten kautta tiesin hänestä jotakin enemmän kuin moni joka tuntee ihmisen ehkä muuten, mutta ei niitä hänen sisimpiä ajatuksiaan. Niitä jotka fiktion kirjoittamisen kautta paistavat sieltä tarinoista läpi. Hänen tapansa ajatella, hahmottaa maailmaa, elämää. Minä olin nähnyt siitä siivun ja se oli herättänyt kiinnostukseni. Silti, en koskaan sanonut mitään. Ehkä joskus jotain ”onpa hyvä teksti” – tyyppistä ja hän aina kohteliaasti , kohteliaana, kiitteli.

Se oli ihan tavallinen päivä, josta tuli kuitenkin sen tervehdyksen myötä aivan jotakin muuta. Päivä, joka muutti elämiä. Ajatelkaa, mikä vaan päivä voi olla sellainen ja tämä nyt sitten oli.

Mutta kun sitä miettii , miettikää nyt,…. Sanat, nuo sanathan hitto vieköön, nehän on vaan kirjaimia, aakkosia, joita laitamme tiettyyn valitsemaamme järjestykseen ja ”lähetämme” eteenpäin muiden ihmisten tulkittavaksi. Kuinka tavallista. Tylsää. Ei kovin spesiaalin kuuloista. Siinähän ne meinaan on. Kaikkien saatavilla ja käytettävissä. Senkun sanot menemään.

Miksi ne sitten pystyvät muuttamaan maailman, montakin kerrallaan! Siinäpä kysymys – mutta kai se salaisuus piilee siinä kuinka me laitamme sanoihin merkityksiä ja joillekin ne merkitsevät sitä samaa ihan ilman selityksiä . Kun nämä sitten kohtaavat, ollaan saavutettu jonkinasteinen ymmärrys. Kuulostaa kovin korkealentoiselta höpötykseltä , mutta oikeastaan on kovin yksinkertaista: kun sinä tiedät, niin tiedät. Tiedät kyllä. Silloin kun elämässä tulee vastaan hetkiä ja tilanteita jolloin ei tule mieleenkään kyseenalaistaa mitään vaikka kaikki olisi juurikin jonkun järjen mukaan kyseenalaistettavissa – silloin ollaan sen yhteyden äärellä, jota minä tässä haen. Jota minä silloin koin- ja edelleen koen.

Sillä vaikka tuosta koivunlehtien heilutteluillasta on jo aikaa, niin mikäänhän ei ole kuin ennen. Kaikki muutos ei tapahdu yhdessä hetkessä, eikä edes yhdessä ihmisessä, mutta tapahtuu kuitenkin.

Tämä on ollut tähän mennessä matka sinne jonnekin, matka itseen, matka menneeseenkin. Kuka minä olen suhteessa ympäristööni. Olen muuttunut niin kovasti muiden mielestä, itse tiedän että olen vain se mikä olisi aina pitänytkin olla.

Joskus mietin tietävätkö ihmiset sanojensa merkityksiä ollenkaan. Heittelevät vain menemään ja odottelevat ettei reagoida tai oteta itseensä. Sitten taas välillä ihmetellään , että kun kukaan ei ota tosissaan, kun kukaan ei kuuntele.

Vaikka en niitä sanoja nyt tässä muistakaan sanasta sanaan, niin muistan kyllä hyvinkin niiden vaikutuksen. Senhän jäljiltä tässäkin nyt istun. Ja sanani ovat samalla sivulla hänen kanssaan.

On ihanaa olla neljäkymmentäseitsemän

Ei ole yksi eikä kymmenen kertaa viikossa, kun minulle sanotaan jotain minun iästäni. Se on aina jotenkin pielessä. Liian paljon tai liian vähän.

6-vuotiaan eskarilaisen äidiksi olen ihan liian vanha, samanikäisen isoäidiksi auttamattomasti liian nuori. Tyttöystäväksi olen omastakin mielestäni kyllä kaksikymmentävuotta liian vanha ainakin, toisaalta joku ”ystävätär” kuulostaa niin kalkkeutuneelta omaankin korvaani, että rypyt kuroutuu heti millin syvemmälle jo pelkästä ajatuksesta.

Tuntuu että suurin osa tämänikäisistä elää jonkun suuren yksilönvapauden aikaa, kun lapset ovat lähteneet pesästä tai ainakin kasvaneet jo aikuisuuden kynnykselle ja ehkä ammatillisesti lähdetään etsimään itseä jostain ihan uudesta – tai aloitetaan joku harrastus joka on vähintään niinkuin laskuvarjohyppy tai mandariinikiina. Minä sensijaan mennä tussutan ihan samassa elämäntilanteessa kuin kaksikymmentävuotta sittenkin (silloinkin minulla oli 6-vuotias talossa kröhöm) ja olenkin monen silmissä varmaan ihan paikalleni jumittunut ikuinen mammailija. Kuinka monta kertaa kuulenkaan, että ”en minä enää jaksaisi” tai ”onneksi ei enää tarvitse”. No olen täysin samaa mieltä ! Jos sinusta tuntuu ettet enää olisi niin kuin tarpeeksi hyvä äiti pikkunassikalle, niin mikä lykky ettet sitä sitten ole!

Sen sijaan minun elämäni, vaikka se saattaa tuntua kovinkin samalta kuin on aina ollutkin, on myös kuitenkin ihan toisenlaista kuin se oli silloin joskus ja siinä välilläkin.
Minä olen muuttunut, ajat ovat muuttuneet ja lapsetkin ovat muuttuneet, tietenkin.

Nyt kun enää nuorimmainen on pieni (hänkin siis jo eskarilainen) ja muut jo koululaisia ja/tai aikuisia, niin koko perheen dynamiikka on aivan erilainen. Meillä on paljon täällä ihmisiä ja touhuamisia, jokainen ikänsä mukaan niissä sitten on mukana (tai ei ole, ihan miten nyt kukin sen haluaa). Elämäni ei ole hiekkalaatikolla istumista, mutta se on edelleen satukirjojen lukemista ja Fröbelin palikoita. Vapaapäivien aamuina herään kun ei enää nukuta, sen sijaan että joku pikkuihminen nyppisi minut hereille kulmakarva kerrallaan. Saan juoda aamukahvini ihan niin rauhassa kuin haluan ja kukaan ei kuole nälkään jääkaapin edessä, vaan osaa itse voidella leipänsä ja kaataa maitonsa, jos nälänhätää lähentelevä tarve tulee (toki palvelua halutaan kyllä edelleen , jos vaan sattuisin olemaan hövelillä päällä).

Koska omat vanhempani ovat olleet edesmenneitä jo kymmenen vuotta , niin varsinaista isovanhemmuutta meidän nuorimmat eivät enää siis koe sillä tavalla, kuin esimerkiksi nuorien perheiden tämän ikäiset lapset kokisivat (noin keskimäärin). Mutta meillä on sensijaan isot sisarukset jotka ottavat omiin koteihinsa kyläilemään, vievät elokuviin ja tekevät jotakin spesiaalia. Lisäksi meillä on tämä oman kodin mummolana toimiminen, joka saattaa olla ulkopuolisen käsitettäväksi kovin haastavaa, mutta on oikeasti ihan parasta ja menee yllättäen täysin luonnostaan.

Toiset ihmiset, kun ensin kauhistelevat kuinka tämänikäinen nyt mummoilee, tekevät ongelman seuraavaksi siitä kuinka se sellainen ”aito” mummous jää nyt vallan kokematta, koska on näitä omiakin pellavapäitä tässä. Koetaan, että isovanhemmuus on arvokasta ja oikein suoritettua vain silloin, kun se lapsenlapsi on siinä käsissä kaksneljä seitsemän silloin kuin sen aika on ja mitään muuta ei voikaan isovanhemman elämään silloin mahtua. Kuin se jäisi jotenkin vajaaksi kun perunoita keitetään muillekin lapsille ja jäätelöitä hamstrataan useammalle kuin yhdelle.

Kyllä minä uskallan väittää, että meillä tämä sukupolvien välinen helliminen on silti ihan voimissaan, vaikka kuinka onkin niitä omiakin samanikäisiä lapsosia. Mummun pikku mussukka tietää, että spesiaaliherkkuja juuri hänen makuunsa on varmasti hankittuna ja toisaalta – tämä oma porukkakin hellii pientä prinsessaa niin, ettei toisen tarvitse välillä edes askeleita ottaa, kun pääse reppuselässä siirtymään halutessaan huoneesta toiseen. Meillä on hyvä just näin ja siinä ei ikä sanele oikeastaan mitään osaa – paitsi sitä osaa, että lapsenlapsi itse oli kertonut jossakin että hänelläpä on sellainen mummu jolla ei ole ollenkaan ryppyjä! Siinäs kuulitte! Näette siis kaikki väärin, jos kuvittelette toisin.

Toisaalta,  minä itsenäni elän ihan sitä samaa siirtymäaikaa kuin muutkin ikäiseni naiset (nyt ainakin). Lastentekoaika on auttamattomasti ohi , mutta toisaalta ne paljon puhutut menopaussioireetkaan eivät ole vielä tulleet. Siinähän sitten ollaan ja ihmetellään tälläisessä ihmeellisessä välitilassa, keski-iässä. Samalla tavalla miettii elämän tarkoitusta ja sitä mitä haluaa vielä elämässään tehdä ja nähdä (vai haluaako mitään, sekin on ihan yksilöllistä). Samalla tavalla sitä katsoo kauhuissaan ilmastokriisiä ja toisaalta nykynuorten tuoretta aikuista sukupolvea, joka on niin paljon enemmän hetkessä elävä kuin me ikinä – ja samalla hyvin  kunnianhimoinen, paljon kunnianhimoisempi kuin minä ikinä olin. Samalla tavalla sitä miettii elämän rajallisuutta ja toisaalta sitä, että juuri nyt on hyvä näin.

En haluaisi olla minkään muun ikäinen kuin mitä olen, tiedän tarpeeksi voidakseni antaa joidenkin asioiden vain olla ja toisaalta tiedän tarpeeksi voidakseni tehdä juuri sitä mitä haluan, painella tukka liehuen kohti unelmia ja nauttia joka hetkestä ilman että pitää miettiä mitä muut minusta ajattelee, – sillä kaikki hölmöyshän menee jo höperyyden piikkiin! Kreisi keski-ikäinen on kuulkaa aika pitelemätön, joten kannattaa pysyä ”kanavalla” (vai oliko se, että ”kaukana”, hehheh)!

Viha

Jo jokin aika sitten kirjoitin luonnoksen tästä aiheesta, mutta jätinpä sitten raukkuuttani julkaisematta. Mietin kaiken maailman mitähännekinnyttästäsanoo -merkityksiä ja ajattelin, että kyllä se siitä, kun aikaa kuluu.

No ensinnäkin paskat, ei se siitä. Ja toiseksi, luin erittäin hyvän kirjoituksen Poikien äideiltä ja jotenkin ajattelin, että nyt minun on todellakin aika kirjoittaa tästä.

Kuten yllälinkatusta blogitekstistä voi lukea, siinä käsitellään vihan ja oman onnellisuuden välistä suhdetta. Kuinka negatiiviset tunteet eivät ole tie minnekään, eikä avaa mitään ovia. Kuinka me olemme vastuussa itse siitä mitä tunnemme ja jos ja kun haluamme tuntea positiivisia tunteita (kuten onnellisuutta), on sekin ja varsikin se omissa käsissämme.

En voisi olla enempää samaa mieltä tuosta lopusta. Omissa käsissämme hyvinkin.

Mutta valitettavasti (ja tämä on niitä asioita, joissa olisin niin mielelläni väärässä! Voisiko maailmankaikkeus kuulla tämän ja osoittaa sen hömpäksi, niin voisin tulla kirjoittamaan, kuinka hyvä kantaa ja muuta sellaista?) , kuten jo ehkä saattoi tuosta sulkuihin päätyneestä purkauksesta aistia, hyvällä ei välttämättä pääse yhtään mihinkään – paitsi helvetin syvään kuoppaan josta kukaan ei ole sinua kaivamassa ylös.

Toki minä jo vuosia sitten lakkasin odottamasta ihmisiltä samaa mitä minä heille annoin. Sehän on lähtökohtaisestikin jo väärin, emme me ole samanlaisia, emme me odota esimerkiksi ystävyyssuhteilta samaa, emme me tarkoita samoilla tuntemuksilla ja teoilla samoja asioita. Toiselle omista ja vain omista murheista aina kertominen on sitä jakamista ja ystävyyttä, toisen mielestä se voi olla hyvinkin ahdistavaa ja tuntua itsekkyydeltä. Toisen mielestä omista asioistaan puhumattomuus on hienotunteisuutta, niitä asioita ja toisia ihmisiä kohtaan, toiselle se tarkoittaa että olet kylmä etkä halua olla ystävä(llinen) kenellekään, kun et jaa asioitasi.

Julkisesta bloginpitämisestä huolimatta olen ollut aina aika yksityinen ihminen, saatan kertoa valitsemistani asioista paljonkin ja toisaalta pitää itselläni asioita, joita kukaan ulkopuolinen ei tässä maailmassa koskaan tule tietämään. Ei kukaan, ei koskaan. Mielestäni tämä linja on ollut se mikä on kantanut ja edelleen jatkan sillä. Valitsen siis mitä kerron jatkossakin , kuten nyt.

Olen ollut aina hyvin pitkäjänteinen ihminen; kärsimätön olin joskus kovastikin, mutta ei se tarkoittanut suinkaan että olisin ollut lyhytnäköinen yhtään minkään asian kanssa. Se että hermo tuppasi menemään, kun joku ei pitänyt aikatauluista kiinni kerta toisensa jälkeen , tai että joku perui puheensa aina pyhästi luvattuaan milloin mitäkin, oli tapaani ilmaista sitä, että nämä asiat olivat minulle tärkeitä ja minä pidin niistä kiinni. Ja että harmitti todella paljon ettei joku toinen tehnyt samoin.

Olen myös ollut hyvin sietäväinen kaikenlaisen loanheiton suhteen, hyvin hyvin sietäväinen. Ja tämä arvio sietokyvystäni tulee ihan vain ja pelkästään teiltä muilta ihmisiltä, sillä joka kerta kun avaan edes sitä jäävuoren huippua asioista jotka on täyttä sairasta julmuutta ja hyvksikäyttöä, mutta minulle on ihan fine koska myötätuntoni muita ihmisiä ja heidän epätäydellisyyksiään kohtaan on välillä äärimmäisen suurta, on vastaus aina joka kerta tämä sama : minä en olisi kestänyt, minä en olisi kuunnellut, minä en olisi sietänyt – edes alkua pidemmälle. Ja voi kuinka paljon, niiiin paljon on vielä kertomattakin, kuinka pidemmälle olenkaan venyvyydessäni oikein mennyt. Ne on niitä asioita joita ette minulta kuule, ettekä näe, mutta jotka silti on olemassa minun elämässäni ja syö sisältäpäin joka ikinen päivä, hetki, hengenveto. Senkin kanssa oppii näköjään elämään.

Mutta me ihmiset, minä ihminen, olen rakennettu niin, että jos me päästämme jotakin hyvää itsestämme ulos, niin samalla ovenavauksella sitä saakelin paskaa pääsee tulemaan vyörymällä sisään. Tiedättehän: vähän kuin päästäisi yhden kärpäsen lempeyttään ovesta ulos ja tilalle tulisi sata pesästään karkotettua hyvin kiukkuista ampiaista. Että kivat sille kärpäselle, mutta .

Siinä vaiheessa sitä ihminen musertuu. Lopulta. Vaikka mitä nielet, vaikka mitä olet välittämättä, vaikka mitä tekisit, niin se mitä samalla tulee takaisin on vaan kertakaikkiaan liikaa ”elä ja anna muidenkin elää” – mottoiselle ihmiselle. Mutta, eipä hätää. Olen oivaltanut lääkkeen tähänkin vaivaan.

Se on kiukku. Älä jumalaare enää ymmärrä kaikkea. Älä hymyile sille idiootille, joka sanoo ” ei millään pahalla, mutta”. Sano ihan suoraan vaan, että oletpa harvinaisen tyhmä tuonkin ikäiseksi ihmisolennoksi. Sano, että olipa ehkä huonoiten käytetyt viisitoista sekuntia elämästäni, kun sinuakin kuuntelin. Sano, että mikä ikinä luuletkin olevasi, hyvin suuri todennäkäisyys on nyt että et ole sinnepäinkään kun sua tässä kuuntelen. Näytä sitä (noh, henkistä) keskisormea suoraan päin naamaa. Näytä että sinua ei kiinnosta. Lopeta sietäminen ja ymmärrys. Lopeta ainainen kiltteys. Sillä ei saavuta mitään tässä maailmassa, ja jos joku on eri mieltä niin kerronpa että loppujen lopuksi ne on ne senkin kiltin ihmisen ympäristön muut ihmiset, jotka hoitaa sen rumemman puolen ja vetää sileäksi kiukulla ja inholla sen mitä ehkä me jokainen voitaisiin tehdä jos vaan lakattaisiin sietämästä. No, kaikilla meillä ei ole sitä harjaajajoukkoa, joten tehdään kuule itse omat siivomme.

Joten ei, älä laita minulle viestiä, että sosiaaliseen mediaan vaihtamani profiilikuva on kamala, että ”se vanha oli kyllä paljon parempi”. Mitähän helvettiä se kuuluu kellekään minkälainen kuva minulla siellä on, näytä vaan ihan oma elämäsi sieltä niin , ei ole kovinkaan kummoista minun silmääni (sikäli että oikeastaan edes kiinnostaisi). Älä kerro minulle että näytän vanhalta (minähän olen kuitenkin neljäkymmentäseitsemän), – itse näytät tyhmältä. (Ja se on sentään ominaisuus johon itse voisimme vaikuttaa, vanheneminen on vääjäämättömyys.)

Älä tule minulle kertomaan, että pelkkää hyvää minä sinulle vaan haluan, kun olet ensin halunnut ja tehnyt niin paljon pahaa. Aikasi on mennyt minun vastaanotollani, eikä uusintamahdollisuutta ole. Paljon tässä elämässä olen sietänyt ja edelleen siedän, mutta kun raja tulee vastaan niin se on sitten siinä, eikä siitä enää neuvotella.

Minun onneni rakentuu niistä asioista jotka minulle on tärkeitä ja jos aiheutat minulle vähänkään negatiivisia fiboja niin voit olla varma ettet kuulu minun joukkoihini. Ihmisillä on tapana aikansa jotakuta huonosti kohdeltuaan joskus niin sanotusti parantaa tapansa (omasta mielestään). Alkaakin hyväksi ja kivaksi ja myötätuntoiseksi ihmiseksi. Ja sitten odottaa, että muu maailma ottaa tämän muutoksen avosylin vastaan. Että tokihan tässä nyt ymmärretään, kun sä olet nyt kerran ihan aidosti hyvällä liikenteessä.

Voi kullat pienet, ei. Se ei mene niin. Ne kaikki kerrat kun olet minusta puhunut pahaa selkäni takana ja olen silti sinulle aidosti hymyilyt ja ollut ystävällinen. Ne kaikki kerrat kun olet oman elämäsi virheissä käynyt minun kimppuuni ilman mitään syytä ja epäreilusti ja minä olen nyökytellyt ja antanut sinun olla paska. Ne kaikki kerrat kun olet luvannut ja pettänyt lupauksesi silmääkään räpäyttämättä ja minä olen joutunut asian nielemään, koska olen vastuussa myös pienistä ihmisistä enkä vain itsestäni (mikä on kyllä pelastanut monta kanssakulkijaa tuuletuksiltani). Ne kaikki kerrat on tässä ja enempää ei tule.

Minun ei tarvitse ymmärtää , ei välittää, ei piitata tuon taivaallista. Minun ei tarvitse miettiä ketään kun edes suunnittelen elämässäni jotakin, ei minun tarvitse miettiä vaikutuksia muihin . Ei minun tarvitse olla ajoissa , ei minun tarvitse antaa selityksiä, ei minun tarvitse antaa mihinkään sataprosenttista panostani. Ei minun tarvitse olla hyvä ihminen ollakseni hyvä ihminen itselleni.

No, niin. Miten tämän paatoksen nyt sitten nätisti tässä lopettaisi, ehkä sanomalla että tietäjät tietää. Ne jotka ymmärtää, on sitä tehneet jo ajat sitten. Ne jotka aidosti ottavat minutkin ihmisenä eikä vain jonakin hyödykkeenä itselleen – ne on edelleen elämässä, lukemassa tätäkin ehkä ja nyökyttelemässä. Jos taas koit että pahoitit mielesi, niin tiedät olevasi niitä toisia.

Uuden elämän ensimmäinen päivä

Se päivä, ihan joku päivä vaan.

Kun yhtäkkiä se on tässä. Pelottaa ja ihastuttaa yhtä aikaa. Ihan kuin kiipeisin vuoristoradan vaunuun, sinne minne en suurin surminkaan halua, mutta silti se kutkuttaa ja menen, niin vapaaehtoisesti ja innolla menenkin. Siltä tämä tuntuu.

Kun kaikki oli ennen sellainen kapea viiru valoa, joka meni jonnekin eteenpäin. Ikään kuin valonsäde. Auringosta. Se näytti sopivasti kaikkea, mutta ei liikaa silti mitään.

Nyt on kuin kaikki ovet aukaistu, ikkunaluukut läväytetty sepposen selälleen, kattokin otettu irti jotta kaikki valo mitä maailmasta löytyy, on nyt päällä ja paistamassa päin kaikkea.

Ja se valo näyttää kaiken, ihan kaiken. Läpivalaisee todellisuuden, joka nurkan, eilisen ja huomisen.

Siinä se tulevaisuus sitten on edessä. Kirkkaana ja selkeänä, mutta täynnä niin monia yksityiskohtia, että tuntuu kuin katsoisi elokuvaa ja kuuntelisi radiota ja lukisi vielä kirjaakin samaan aikaan.

Silti en olisi missään muussa juuri nyt. Koko eletty elämä on tähdännyt tähän ja tässä minä olen.