Hei hei mitä kuuluu

Tilastoista ja palautteesta päätellen ihmisiä kiinnostaa miten täällä menee, joten koitetaan nyt sitten jotakin saada sanottua, vaikka tuntuukin vaikealta pukea kaikki sanoiksi.

Kuinka hieno olisi sanoa, että olen mennyt jo niin paljon eteenpäin tai että kyllä tämä tästä ja elämä voittaa. Näinhän nähdäkseni aina kaikissa elämän kriiseissä kuuluu sanoa hetken kuluttua. Kun ei saa jäädä tuleen makaamaan eikä se siitä itkemällä parane ja mitä näitä hienoja ajatelmia nyt onkaan tavattu ihmisille sanoa. Joku vika varmaan tässäkin kohtaa meikäläisessä, kun tuntuu, että olen ihan vaan samassa kohdassa yhä edelleen. Oksennus kurkussa, kroppa kokoajan ylikierroksilla (myös yöllä), silti mitään en oikein saa tehdyksi, tai siis ajatelluksi. Se kai se eniten painaa, että en pysty ajattelemaan eteenpäin. En näe siellä mitään. Ymmärtääköhän tuota kukaan? Siltä se nyt vaan tuntuu.

Hetki jolloin tuntui ihan hyvältä
Hetki jolloin ei tuntunut hyvältä

Kyllä minä täällä ihan toimintakykyinen silti olen, että ei kannata sillätavalla huolestua (vai siksikö just pitäisikin, tiedä häntä). Ruuat tulee tehtyä ja pyykit pestyä. Lasten kanssa puuhastelen joka päivä ja jos ulkona ei olis niin kamala marraskuu , olisin jo vähän joulufiiliksissäkin.

Jotenkin vaan tuntuu että omat ajatukset joista itseäni koitan koostaa, nähdä itseni kokonaisena, ovat ihan jumissa. Paljon lähti pois ja nyt olen ihan puulla päähän lyötynä, että miten tästä mennään eteenpäin – minkälaisena ihmisenä, millä haaveilla, mitä tavoitellen.

Kun minun tyytyväisyyteni elämääni on tyystin kadonnut, sitä ei kertakaikkiaan ole enää ja on kuulkaa aika tiukka paikka koittaa etsiä jotakin mihin tarttua, edes joku ajatus tai lanka, joka veisi eteenpäin ihan tälläisenäni. Minun haaveni kun eivät ole koskaan olleet materialistisia, ei mitään ”haluan punaisen auton ja sinisen sohvan” -tyyppisiä. Minä olen haaveillut aineettomista asioista, siitä että jakaisin kaiken toisen ihmisen kanssa, sellaisen joka on se maailman tärkein. Jakaisin vastakeitetyn kahvin tuoman ilon, sen kun kuunneltaisiin sateenropinaa sisällä lämpimässä, huikaisevan aamu-usvan jossain missä taivas on korkealla ja muuten silmänkantamattomiin vain vihreää, sen kun metsässä ei kuuluisi mitään muuta kuin hiljaisuus. Jakaisin minua naurattaneen vitsin, itkettämään saaneen uutisen tai suututtaneen poliittisen hölmöilyn.

Rakkaudesta runoihin, nyt ja aina

Sellaisen uudelleenrakentaminen on vähän vaikeaa. Kun minähän olen yksin kirjaimellisesti muutenkin aina kun en ole lasteni kanssa, niin se että yksin naureskelen jollekin vitsille ei juurikaan ole elämän tavoite ollut koskaan, vaan pikemminkin olosuhteiden määrittelemä pakko. Kyse ei ole mitenkään siitä ettenkö ”pärjäisi” yksin tai ”voisi” olla yksin, olenhan sitä kokoajan ,ei myöskään ole kyse siitä ettenkö olisi minä jos en jotenkin haluaisi olla yksin. Kyllä minä olen minä ihan kokoajan, mutta en ole kokonainen ilman että minulla on sellainen sielunkumppani jonka kanssa elämä tuntuu vaan niin paljon paremmalta, elämältä. Kun sellaisen on päässyt kokemaan, on vaikea olla ilman varsinkin kun hyvin ymmärtää että toista samanlaista ei tule koskaan.

Jotenkin sodin sitä vastaan viimeiseen asti, että minun olisi pakko pitää kaikkein eniten yksinolosta ja siitä että yksin tänne synnytään ja yksin kuollaan ja sama se vaikka siinä välissäkin olis yksin. Kyllä minä haluan jakaa elämäni jonkun kanssa, mutta en kenen tahansa, tietenkään. Sepä siinä kai vaikeinta onkin, kun edelleen olen sitä mieltä että se minulle oikea oli jo hetken siinä, mutta ei ole enää.

Mutta mitäpä näistä, niistetään nenä ja koitetaan nyt vaan jatkaa yksinpuhelua. Ja tätä blogia! Olen kuullut hienon sanonnan, että jos elämä ottaa sinulta pois jotakin mitä et koskaan odottanut, se voi myös tuoda elämääsi jotakin mitä et koskaan odottanut. Sitä odotellessa!

…….. Ai niin, muuten, jos olet niitä ihmisiä, jotka (ehkä vähän tahtomattaan, sorisiitä) ovat joutuneet kuuntelemaan minun mollivoittoista höpötystäni, niin jos tietäisitte, ihan sillätavalla aikuisten oikeasti, kuinka vaikea minun on niistä puhua ja sellaiset heikot tunteet yleensäkään kellekään ulkopuoliselle osoittaa, niin ymmärtäisitte erityisyytenne. Enhän minä vielä silti ihan oma itseni ole kellekään ollut, enkä varmaan välttämättä koskaan enää olekaan, mutta ei kai minun tarvikaan. Minun on riitettävä vaillinaisenakin.

Onneksi osaan ruoskimisen lisäksi myös nauraa itselleni

Näitä ei kai sanota ääneen

Istun täällä aivan turtana. Olen kyllä (nähtävästi) vähän kipeäkin (puolet porukasta pärskii ja kröhii ), mutta olen kyllä sisäisestikin aivan turta. Näistä asioista ei yleensä kai puhuta ääneen , enkä minäkään ensin ajatellut – tai itseasiassa ajattelin, kun mietin kuinka helpottavaa olisi lukea jonkun toisen vastaavanlaisesta kokemuksesta ja kenties (toivon mukaan) siitä eteenpäin pääsemisestä.

Näitä tunteita hävetään, koska koetaan niiden osoittavan epäonnistumista. Huonoutta.

Niin, minut on nähtävästi siis jätetty. Kyllä vain, siinä se nyt on sanottuna. Ja tuo ”nähtävästi” lukee siinä siksi, että koko prosessi on perin kummallinen , käsittämätön. Enkä koita nyt kiertoilmaisuilla sanoa, että en asiaa hyväksyisi (no, onhan se vaikeaa hyväksyä!) vaan että koko asia on oikeasti ihan kuin jostain todella huonosta vitsistä.

Mietitääs nyt siis tätä meidän tarinaa. Tämä ei ollut mikään yhden hetken huuma, tässä on tunnettu vuosikausia, vuosikausia siis ja käyty läpi vaikka mitä, yhdessä. Ystävyys on pitänyt yhdessä – ja oikeastaan veti meidät yhteen. Meillä oli kaikki palikat niin kohdillaan (vähän kornia tietenkin sanoa noin kun tilanne kerran on nyt tämä, mutta..), harrastukset, kiinnostuksen kohteet, kaikki natsasi. Olimme kuin tarkoitettu yhteen, kun toinen aloitti lauseen, niin toinen lopetti, – sellaista ihanan ällöä klisettä koko juttu siis alusta asti.

Kukaan, siis kumpikaan, ei pidätellyt toista mitenkään eikä koittanut muuttaa toista mitenkään, kumpikin sai olla oma itsensä (ja olikin…) ja yhdessäolo oli täynnä kaikenlaisen elämän jakamisen lisäksi myös hyvin paljon toisen huomioonottamista, välittämisen osoittamista ihan ennenkokemattomalla levelillä, hyvin hyvin ainutlaatuista kanssakäymistä – ihaninta mitä ikinä olin kokenut, koskaan en edes ollut kuvitellut sellaista olevankaan.

Hänen myötään opin pitämään itsestäni, edes vähän (itse asiassa koko ajan enemmän), hyväksymään itseni ihan niine ajatuksineni (ei ole mitään helppoa ihmiselle jota ei ole koskaan hyväksytty omana itsenään) ja olemaan jotenkin kokonainen, ehjä, nainen. Ja kaikki tämä koska hän osoitti minulle sitä hyväksyntää, siis aidosti, en nyt tarkoita mitään paljon kulutettuja fraaseja tai muuta perushöttöä jota kyllä osaa yks jos toinenkin puhua – vaan ihan sillä syvemmällä tasolla. Sillä tasolla että se rakensi minua kokoajan ehjemmäksi. Ja toisaalta hyvin haavoittuvaksi, koska minun lähelleni harvoin ihmiset pääsee .

Jos nyt kaikki tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, niin tokihan meillä oli omat hankaluutemme, mutta ne ei olleet likimainkaan kummankaan puolelta sellaisia joiden olisimme antaneet horjuttaa mitään mitä meillä oli. Edelleen kuulostaa kovin ironiselta n y t . Mutta se oli totta.

Minä en helpolla, enkä edes pienen vaivankaan jälkeen yleensä ihmisiin luota. Häneen kyllä.

Jos olette aiemmista teksteistäni lukeneet, tiedätte että meidän yhteydenpitomme on ollut tiivistä. Ja tiiviillä tarkoitan ympärivuorokautista, ehkä muutaman tunnin nukkumistauko nyt on ollut, mutta muuten yhteyttä on pidetty aina ja kokoajan . Siksi tämä kaikki tuntuukin nyt niin pahalta, koska todellakin – se kaikki on nyt poissa.

Ja miten ? Kaikki tapahtui aivan täysin yhtäkkiä. Mitään, siis mitään, ennakkovaroitusta ei ollut, päinvastoin – kaikki oli hyvin! Viimeiset viestimme olivat iloisia ja täynnä suunnitelmia seuraaviksi päiviksi (ja vieläkin pidemmälle). Seuraavaksi meitä ei enää kuitenkaan ollut. Kaikki yhteydenpito oli katkaistu, meitä ei enää ollut.

Miten niin? kysyt ehkä. Miten se nyt sillätavalla voi? saatat miettiä. Eihän tätä nyt pysty käsittämään, mikä juttu tää nyt on? varmaan jo puistelet päätäsi ällistyneenä.

Oi kuule, juurikin niin. Sitähän minä tässä olen tehnyt minäkin. Sen lisäksi että olen ollut vihainen, raivoissani, surullinen, ikävissäni, paniikissa, lamaantunut, hermostunut, pettynyt, kostonhimoinen, epätoivoinen, keskittymiskyvytön, kyyninen. Iloton ja epätietoinen.

”Harvoin kukaan sieltä myrskynsilmästä mitään päivittää.”

Että jos jotakuta mietityttää, että keski-iässä se elämä on sitten pelkkää tylsää ja tavallista vaan, niin voin vakuuttaa että ei suinkaan aina. Näyttäis olevan hyvinkin teinimeininkiä ihan kelppeesti vielä tässäkin iässä (anteeksi vaan kaikki teinit, luultavasti teilläkin on enemmän käytöstapoja kuin keski-ikäisellä hölmöilijällä tässä tapauksessa). Näistä ei näytetä kovin paljon puhuttavan julkisesti ääneen, kerrotaan vasta kuukausien päästä kuinka kasvettiin erillemme ja nyt kaikki on hyvin. Harvoin kukaan sieltä myrskynsilmästä mitään päivittää. Ymmärrän kyllä miksi.

Sitä tuntee itsensä niin kertakaikkiaan huonoksi. Ihan kaikella neljäkymmentäseitsenvuotisella järjelläni ajatellen tiedän kyllä itseni, että en tarvitse siihen välttämättä ketään ulkopuolista arvioimaan minua vielä lisäksi – mutta järjellähän ei ole mitään tekemistä näiden tunteiden kanssa. Totta helvetissä sitä miettii että mitähän vitalista minussa oli sittenkin vikana, koska jotainhan täytyy olla. Tiedän etten ole mikään kedon kaunein kukkanen, siitä nyt ei ole mitään epäselvyyttä eikä turhia luuloja koskaan ollutkaan, mutta jotenkin ajattelin, että näin pitkän ajan kuluessa sitä tuntee toisen ja tietää mikä tämä on ja kun kerran yhdessäoloa haluaa jatkaa niin jotain hyväähän siinä pitää olla, kai?

Nyt tunnen itseni täysin epäkelvoksi ihmiseksi, mitättömäksi naiseksi. Edes ystävyytemme ei nähtävästi merkinnyt mitään? Kyllä tässä saa ihan tosissaan töitä tehdä, että itsetuntonsa palaset kokoaa ja joskus vielä pystyy aidosti olemaan jotain muuta kuin surullinen.

Niin että jos haluatte tällaista keski-ikäisen ihmissuhdedraamaa seurata ikään kuin eturivistä, niin täällähän minä olen, missäpä muualla. Minulla ei ole mitään haluja salata tätä , vaikka yleinen mielipide onkin että pitäisi vaan supista jossain nurkassa ja pikkasen hävetäkin, koska tällä tavalla olen nyt onnistunut jälleen mokaamaan ihmissuhteen. Tiedän, ihmiset, että ajattelette että jotain vikaa minussa on oltava kun mikään ei kestä – älkää huoliko, mietin itse ihan samaa. Ihan joka helkutin hetki.

Silti olen sitä mieltä, että ihan kuin kaikesta muustakin – onnesta, ilosta, väsymyksestä, haasteista, kaikesta – puhutaan ääneen, niin on puhuttava tästäkin. Sillä elämää se on tämäkin, mitä suurimmassa määrin ja sitä on vaan näköjään elettävä nämä tunteet ja hetket läpi , että pääsee eteenpäin.

Hetki jota en muista mutta joka muutti maailmani

”Hei! Mitä kuuluu?”

Se saattoi ehkä olla noin, tai sitten jotain muuta. En ole varma. En muista siitä mitään! Se oli ihan tavallinen päivä. Pihan koivut heiluttelivat lehtiään iltatuulessa, minä vetkuttelin keittiön siivoamiseen ryhtymistä ja selailin sosiaalista mediaa ajatuksena lueskella mitä muut puuhailivat juuri sillä hetkellä.

Jossakin siinä se viesti tuli, tutulta ihmiseltä, josta silti en tiennyt juurikaan hänen kaunokirjallisia tekstejään enempää. Toki olen sitä mieltä, että niiden kirjoitusten kautta tiesin hänestä jotakin enemmän kuin moni joka tuntee ihmisen ehkä muuten, mutta ei niitä hänen sisimpiä ajatuksiaan. Niitä jotka fiktion kirjoittamisen kautta paistavat sieltä tarinoista läpi. Hänen tapansa ajatella, hahmottaa maailmaa, elämää. Minä olin nähnyt siitä siivun ja se oli herättänyt kiinnostukseni. Silti, en koskaan sanonut mitään. Ehkä joskus jotain ”onpa hyvä teksti” – tyyppistä ja hän aina kohteliaasti , kohteliaana, kiitteli.

Se oli ihan tavallinen päivä, josta tuli kuitenkin sen tervehdyksen myötä aivan jotakin muuta. Päivä, joka muutti elämiä. Ajatelkaa, mikä vaan päivä voi olla sellainen ja tämä nyt sitten oli.

Mutta kun sitä miettii , miettikää nyt,…. Sanat, nuo sanathan hitto vieköön, nehän on vaan kirjaimia, aakkosia, joita laitamme tiettyyn valitsemaamme järjestykseen ja ”lähetämme” eteenpäin muiden ihmisten tulkittavaksi. Kuinka tavallista. Tylsää. Ei kovin spesiaalin kuuloista. Siinähän ne meinaan on. Kaikkien saatavilla ja käytettävissä. Senkun sanot menemään.

Miksi ne sitten pystyvät muuttamaan maailman, montakin kerrallaan! Siinäpä kysymys – mutta kai se salaisuus piilee siinä kuinka me laitamme sanoihin merkityksiä ja joillekin ne merkitsevät sitä samaa ihan ilman selityksiä . Kun nämä sitten kohtaavat, ollaan saavutettu jonkinasteinen ymmärrys. Kuulostaa kovin korkealentoiselta höpötykseltä , mutta oikeastaan on kovin yksinkertaista: kun sinä tiedät, niin tiedät. Tiedät kyllä. Silloin kun elämässä tulee vastaan hetkiä ja tilanteita jolloin ei tule mieleenkään kyseenalaistaa mitään vaikka kaikki olisi juurikin jonkun järjen mukaan kyseenalaistettavissa – silloin ollaan sen yhteyden äärellä, jota minä tässä haen. Jota minä silloin koin- ja edelleen koen.

Sillä vaikka tuosta koivunlehtien heilutteluillasta on jo aikaa, niin mikäänhän ei ole kuin ennen. Kaikki muutos ei tapahdu yhdessä hetkessä, eikä edes yhdessä ihmisessä, mutta tapahtuu kuitenkin.

Tämä on ollut tähän mennessä matka sinne jonnekin, matka itseen, matka menneeseenkin. Kuka minä olen suhteessa ympäristööni. Olen muuttunut niin kovasti muiden mielestä, itse tiedän että olen vain se mikä olisi aina pitänytkin olla.

Joskus mietin tietävätkö ihmiset sanojensa merkityksiä ollenkaan. Heittelevät vain menemään ja odottelevat ettei reagoida tai oteta itseensä. Sitten taas välillä ihmetellään , että kun kukaan ei ota tosissaan, kun kukaan ei kuuntele.

Vaikka en niitä sanoja nyt tässä muistakaan sanasta sanaan, niin muistan kyllä hyvinkin niiden vaikutuksen. Senhän jäljiltä tässäkin nyt istun. Ja sanani ovat samalla sivulla hänen kanssaan.

Lisää meistä – Eli kymmenen kysymystä vastauksineen (part 2/2)

Ei kai siellä vaan huokaistu, että vieläkö se jaksaa tätä samaa aihetta aina vaan jankuttaa – mutta tiedoksi että tätä aihettahan minä jaksan sitten maailman tappiin, jos niikseen tulee *vink*. Eli tässä niitä usein kysyttyjä kysymyksiä meistä (ensimmäinen osa löytyy täältä) :

Kuinka usein näette? Muutaman kerran vuodessa, koko ajan enemmän.

Eikö lähempää olisi löytynyt jotain yhtä hyvää? Tämä on kysymyksenä yksi yleisimpiä (tai vähän vastaava kysymys ”eikö sulle kukaan muu kelvannut”), mutta täysin absurdi. Ihan kuin mä nyt kysyisin, että tarviko sun siippas olla Parikkalasta, etkö olisi ketään Siilinjärveläistä kelpuuttanut. Höh! Eihän koko kysymyksessä ole mitään järkeä! Silti tätä kysyy aina joku jossain kahvikupposen äärellä. Ei oikein enää jaksa naurattaakaan.

Miten käy kun aletaan elämään sitä oikeaa arkea (nähtävästi verrattuna nyt elettävään ”juhlaan”?) No sitähän ei tiedä ennen kuin siinä hetkessä ollaan, mutta aika lailla arkea tässä eletään nytkin. Mietitään mitä sitä tekisi ruuaksi, puhutaan uutisista (siitä Brexitistä…) ja kommentoidaan jotain sarjoja tai elokuvia. Kuunnellaan musiikkia ja päivitellään ilmoja ihan joka ikinen päivä, oli ne ilmat sitten mitä tahansa! (Jestas me ollaan keski-ikäisiä!). Tasaisin väliajoin pitää tietenkin listata krempat, kun ei tässä enää kumpikaan nuoremmiksi tulla ja sitten voivotellaan ja mietitään mikähän linimentti mihinkin auttais. *tirsk*.

Jaettua elämää

Eikö vieraalla kielellä oleminen ole aina vähän sellaista puolinaista? No todellakin on. Ja ihan helkatin hyvä että onkin. Kerkiän meinaan minäkin äkkipikaisena vähän miettimään , ennen kuin annan palaa. Vaikka yllättävän nopeasti sitä on oppinut kyllä hermostumaan vieraallakin kielellä, että ei sen puoleen ole mainittavaa hyötyä ehkä enää huomattavissa. Toisaalta taas joka päivä opin ehkä pari ihan uutta sanaa, mitä en ole tähän päivään mennessä vielä kuunaan kuullut , yleensä ne tarkoittaa kuitenkin jotain jolle on jo toinenkin (tai kolmas) merkitys olemassa, mutta että onpahan sitten vaihtoehtoja mitä käyttää. Joskus täytyy vieläkin kuitenkin oikein päässäni pinnistää, että onko joku ilmaisu niin kuin negatiivinen vai positiivinen sitten loppujenlopuksi, koska se jos mikä on melko ratkaisevaa, jos esimerkiksi toisen hiustenleikkuuta tai vaikka lautas-annosta menee kommentoimaan. Minua on myös valistettu, että ihan jokaista oppimaani sanaa ei välttämättä kannata käyttää työelämässä (eh heh ). Suomenkielen opetus sen sijaan toiseen suuntaan ei ole tuottanut vielä kovastikaan tulosta, sillä jotenkin se unohtuu vallan (koko opetus), kun englannista kerran on se yhteinen kieli tullut.

Asiat voisivat olla hullumminkin.

Minne te meinaatte oikein asettua joskus, vai meinaatteko edes? No sen näkee sitten mitä tapahtuu, nyt on hyvä näin ja näillä mennään. (Tietenkin me meinataan). Nykymaailman menoa kun katselee, ihmisten muuttokuormia suhteisiin ja suhteista ulos, niin hyvää tekisi kyllä vähän kaikille tutustua siihen toiseen ihmiseen ensin ihan ajan kanssa, ettei koko yhteiselämä sitten ole sitä hämmästystä hämmästyksen perään ja katastrofista toiseen rämpimistä. Yllättävän moni parisuhde sinnittelee eteenpäin sillä alkuhuuman muistolla, vaikka elämä ei koskaan tosissaan enää olisi sinnepäinkään , millään tasolla. Entäs jos syitä olla yhdessä ei ole muita kuin se että halutaan olla yhdessä – ei ole yhteistä huushollia tai lapsia tai mitään sitoumuksia, jotka menevät hyvin usein sen varsinaisen toisesta tykkäämisenkin edelle – eikö silloin olla jo aika pitkällä kumppanin valinnassa? Jos koko maailmasta muuta ei halua kuin hänet… voiko enää parempaa ollakaan?

Suomenkieli hyvä kieli !

Olipas siinä nyt olevinaan tunteellinen loppuvire, mutta pääsitte varmasti ehkä jyvälle sen syvimmästä ajatuksesta? Elämä on ihan hirvittävän ihanaa juuri nyt; ei huoletonta, ei täydellistä, mutta ihanaa silti. Ihan tosissaan. Yllättävän moni pelkää sanoa ääneen (tai vielä vähemmän somessa ) että on juuri nyt onnellinen. Pelätään, että jos kaikki muuttuu, että jos kaikki meneekin pieleen, että mitä muutkin sitten sanovat. Vuonna kaksituhatta yhdeksäntoista todellakin kovin vanha ja jäykkä väittämä, mutta enemmän totta kuin ihmiset itsekään itsestään uskovat.

Minä päätin, että kirjoitan – koska voin. Ja koska nautin tästä elämänvaiheesta niin paljon, että haluan jakaa sen teidänkin kanssanne. Ja jos elämä mänöö mäkeen, niin sittenhän sitä ruikutusta vasta riittääkin.

Homssantuu ja pilkunviilaaja ne yhteen sopii, senhän te halusitte tietää – eli kymmenen kysymystä vastauksineen (part 1/2)

Enpä tiennyt mitä tein, kun kirjoitin blogin esittelyyn kumppanistani. Nyt on ihmiset kyselleet senverran tästä minun ( ja näköjään ennen kaikkea meidän) elämästä, että ajattelin tehdä siitä oikein oman pikku postauksen. Edelleen saa lähettää kysymyksiä ja terveisiä tänne tai facen/instan kautta , tai vaikka sinne sähköpostiinkin, jos haluaa ettei ne näy koko kansalle. Ja tähän pakko huhuilla, että M.T. ! Luin kivan postisi, mutta vahingossa klikkasin sen menemään, kun piti vastata, jos luet tämän niin laitatko vielä osoitteesi, niin saat vastauspostia 🙂

Minkä takia pitää olla ulkomaalainen mies?! No kamoon, minkä takia ei?! Heh heh. Siis oikeasti, ei kai ihminen (tai minä-ihminen ainakaan) päätä itse kehen ne tunteet syttyy. Siinä on aika monta muuta asiaa edellä koko tutustumis-prosessissa ja koska minä nyt satun tuntemaan ihmisiä eripuolilta maailmaa, niin lienee aika selvää että lähtökohtaisesti tutustuminen on silloin helpompaa ihmisten syntyperästä huolimatta, tai siis siitä välittämättä sen enempää. Tavallaan ymmärrän että ihmisiä tämä jotenkin kiinnostaa, mutta tavallaan en, koska en minäkään kulje kyselemässä miksi kukakin kenetkin lökäpöksynsä on valikoinut. Sitä niin sanottua valintakriteeriä olisi tarkistettava aika monessa kohdassa ennen sen valioyksilön valitsemista yllättävän monella, totean vain , näin muutamiakin rentuntekeleitä nähtyäni. Suomalaisuus ei tee kenestäkään sen parempaa tai pahempaa, eikä muunmaalaisuuskaan, sen puoleen.

Onni on jaettu hapankaalihodari

Mikä teidät yhdisti? Sosiaalinen media, senhän sä halusit kuulla, vai mitä? Eikun oikeasti, yhteiset kiinnostuksen kohteet, tylsästi mutta todesti sanottuna. Pitkään rakennettu ystävyys on aika luja pohja tässä elämässä myös.

Siis lentokonehan meidät yhdistää joka kerta, ah hah

Eikö tuommoinen välimatka ole kamala kestää? Raukka parka putoaa varmaan sohvaltaan kun vastaan että ei, mutta jos ei muutamia menkkahuuruisia parkuiltoja oteta huomioon, niin eihän se ole ollut. Tai siis tottahan sitä olisi mieluummin ilman välimatkaa, tietenkin, mutta ei se mikään lamauttava seikka ole . Päinvastoin, ihan paikallaankin tässä elämäntilanteessa. Tämmöiselle hätähousulle tekee hyvää edetä hitaasti mutta niin varmasti, ettei mikään enää heilauta puoleen eikä toiseen. Niin kuin ever.

Onneks nää junat kulkee , niin ei tartte kestää mitään bussiköröttelyä

Minkälainen mies sinulla oikein on? Minkälainen? Kaksijalkainen ja partasuinen. En ihan tarkkaan tiedä mitä tällä kysymyksellä on ajettu takaa, mutta täällä live-elämässäkin on kysytty mm. minkä värinen hän on, ihan näin suoraan. Tuohon kysymykseen taitaisi olla oikea vastaus pinkihkö, riippuen verenpaineen ja kuntosalitreenin tasosta. Noin niin kuin muuten, kuten otsikosta jo voi lukeakin, niin melkoisen pedantti, monella tavalla lahjakas, normaali keski-ikäinen mies. Keräilee sukkia minun jäljiltäni ja kiikuttaa lautaset ravintolassakin keittiöön asti, ettei vaan jätä jälkeensä ylimääräisiä sotkuja. Viisas ja lempeä. Hauskin tapaamani ihminen ikinä.

Kukaan kuvassa olevista ei ole mun mies, mutta muuten kiva kuva

Voiko kaukosuhdetta edes ottaa tosissaan ? En olisi edes välttämättä erikseen katsonut aiheelliseksi vastata tähän, ellen olisi lukenut aivan loistavaa kirjoitusta Facebookista, jossa tuttu naisihminen kertoi omasta kaukosuhteestaan. Kuinka se on just hyvä juuri siinä elämän tilanteessa (tai tilanteissa ), kuinka tapaamisten väli on melko lailla pitkä jossei vieläkin pidempi, kuinka muun elämän asettaessa aikatauluja ne harvat tapaamisetkaan eivät ole häävin monen päivän mittaisia ensinkään – mutta silti he ovat onnellisia ja he ovat yhdessä ja ovat olleet jo vuosia. Se että he ovat suomalaisia jotka asuvat Suomessa, ei tee tilanteesta mitenkään toista verrattuna omaani. Tätä mun tilannettahan vaikeuttaa ainoastaan Brexit, mutta senkin kommervenkit tiedetään vasta pitkän ajan päästä, sillä juuri nyt kukaan ei tiedä senkään vertaa!

Brex(sh)it, pardon my french

Tästä tuli nyt niin pitkä, että pätkäisen tämän tästä ja loput tulee sitten seuraavassa postauksessa. Sulatelkaa nyt tätäkin näin alkuunsa, minä jatkan nuhanenäisen sairastuvan hoitelua! Syksy on tosiaan tullut!

Taudin vakavuusasteikon mittaus tapahtuu pleikkarin ääressä