Marraskuusta kiitos

Tiedän, että näin kiitospäivänä (Thanksgiving ) kuuluu luetella ne kaikki jalot ja epäitsekkäät asiat, joista toki olemme joka vuosi yhtä kiitollisia. Perhe, koti, terveys, mitä näitä nyt on. En millään muotoa tarkoita olla sarkastinen, nämä ovat niitä mistä olemme kai toivottavasti ihan joka päivä kiitollisia. On ihmisiä myös ilman edellämainittuja asioita ja silloin kiitollisuuden aiheiden ajatteleminen voi olla vieläkin riipaisevampaa. Toisaalta, se luettelo voi olla täynnä monenlaista uuttakin.

Itse sanon suoraan, että tänä vuonna olen kiitollinen ihan tasan siitä että tämä marraskuu oli ja meni (melkeinhän se on jo ohi). Jossain vaiheessa alkusyksyä taisin sanoa , että syksy on minulle aina vähän hankalaa aikaa kun en näe siinä oikein mitään positiivista – talvi onkin jo sitten asia erikseen, siitä tykkään kovastikin – ja tämän aatoksen siis päästin ilmoille tietämättä kuinka synkkää oikeastaan olikin luvassa.

Nyt on pahin pimeys takana (onhan? …kohta on joulu jokapuolella ja sitten onkin jo tammikuu joka on jo kovaa vauhtia menossa kohti valoisampia kevättalven päiviä) ja itseasiassa se meni jotenkin ihan nopsanlaisesti, muka. Toisaalta taas tuntuu että kuun alusta on ikuisuus . Niin se ihmisen mieli ja muisti toimii vähän kaksijakoisesti. Armollisestikin..

Välillä sitä haluaisi huutaa ajan päättyneeksi, ettei mennyt jäisi liian kauaksi taakse. Toisaalta, kun oikein väkevillä tunteilla jokaisen päivän elää, niin eteenpäin meneminen on varmaa, vaikkakin hidasta.

Marraskuu oli aivan loistava kuu kuluttaa tähän harmaaseen mielentilaan, kun oikein ajattelee. Vielä kun vesisade (joka tälläkin hetkellä ropisee ikkunaan melkoisen lujasti) hellittäisi, niin olisi vähän mukavempaa, mutta kyllä sitä tälläkin hetkellä on jo ihan kiva fiilis. Joulu on ihanaa aikaa ja nautin ihan täysillä kun saan olla lapsosteni kanssa ihan vaan kotona ja tunnelmoida tätä kaikkea glögin ja pipareiden kera.

Tänään oli alakoululla Taidekahvila taas, jonne vein leivonnaista myyntiin hyvän asian vuoksi ja jossa käytiin ihastelemassa koululaisten tekemiä hienoja kättentöitä ; oli piirustuksia, maalauksia, askarteluja, puutöitä, tekstiilitöitä ja myös videotaidetta! Jotenkin näin vanhempana sitä on erityisen kiva nähdä puolen vuoden töiden tulokset siinä yhdessä paikkaa kerralla – ja sitä ylpeyttä millä lapset vie sinne oman tekemiensä tykö… siinä hetkessä lapsi näyttää vanhemmalle jotakin sellaista minkä hän on saavuttanut itse, ilman aikuisen , tai ainakaan sen kotoaikuisen, apua. Sinä on niin paljon muutakin esillä kuin se itse työ..

Taidekahvilaa Kiikan koululla

Olen tainnut ennenkin kehua ja edelleen kehun , meidän lasten koulu ( Kiikan koulu) on vaan niin paras kasvupaikka. Jotenkin kaikki pienetkin perinteet tekee kaikesta niin turvallista!

Siitäkin olen kiitollinen. Ja tähän loppuun voisin sanoa yleisesti elämästä, että aina näkemiseen ei riitä että on silmät auki. Pitää opetella katsomaan.

P.s. Talon tautitilanne on ollut vaihteleva, niin potijoiden kuin tautienkin osalta, mutta tämän torstai-iltaisen tietämykseni mukaan huomenna kaikki ovat koulukunnossa!

Sunnuntaita meiltä

Ajattelin tässä illan ja viikon päätteeksi tulla sanomaan tännekin hei.

Istuskelen täällä teekupposeni kanssa keittiössä ja odottelen pyykkikoneen pysähtymistä, jotta saan yhden peittosatsin taas ripustettua kuivumaan. Meille siis tuli vatsatauti taloon juuri ja jokainen varmaan tietää mitä se lapsiperheessä meinaa. Pyykkiä, valvomista, ämpäreitä, siivoamista, lisää sairaita, selviytymistä. Muiden lasten, niin kauan kuin terveinä ovat siis, arjen toimista pitää silti huolehtia , joten jännäksi vetää missä vaiheessa itse saan sen taudin. Perjantaina olisi vuoden ainoa tapahtuma jolloin olisin menossa ”ulos” ihan suunnitellusti, työpaikan pikkujoulut. Tokihan minä äiti-ihmisenä muistan, että suunnitelmat ei useinkaan mene niinkuin pitäisi, joten otetaan nyt päivä kerrallaan ja hoidetaan kipeät terveiksi nyt ensin.

Takana on kovinkin tunteikas viikko, viikonlopusta puhumattakaan. Pilke silmäkulmassa voisin sanoa, että epätoivoonkin tottuu näköjään ja yhden aamun koiranripulit pitkin taloa ei oikeastaan saanut minussa kovinkaan suuria tunteita enää esille. Toisaalta olen kokenut suuria tunteita vähän yllättävienkin ihmisten kanssa, joiden kanssa olen keskustellut ja jotka ovat oikeasti antaneet minulle lohtua ja positiivista mieltä, juuri niitä oikeita sanoja, vahvistaneet minua minuna. Elämä tosiaan ohjaa meitä niin, että oikeat ihmiset tulee tiellemme kun niitä eniten tarvitaan.

Ikuisena miellyttäjänä olen kuitenkin vähän huolissani miten voin tämän kaiken antaa takaisin. Lohdullista lie tämä lamaantunut olotila siinä mielessä, että juuri nyt en jaksa tuota huolta viedä vielä pidemmälle.

Lasten kanssa vietettiin muuten kerrankin sellainen viikonloppu kun oltiin ajateltukin , kun tämä tautikin iski vasta kaiken päätteeksi, ikäänkuin. Meillä oli leffaa ja poppareita, oli patjat olohuoneen lattialla läpi viikonlopun ja niissä sai hyppiä ja pomppia ja tehdä majoja ja nukkuakin tietysti. Taskulampun (jännässä) valossa haettuja polttopuita poltettiin takassa ja lämmössä nautiskelun lisäksi siinä sitten iltamyöhään grillattiin myös makkaraa ja tietysti vaahtokarkkejakin.

Elämää

Yksi lapsi vietti perjantai-iltansa rippikoulun puitteissa nuortenillassa (Kyllä, viides rippikoululainen jo meiltä!) ja eilen oli sitten paikallinen Sykerock, joka on nuorisovaltuuston ja nuorisopalveluiden järjestämä (ikärajaton, päihteetön, energiajuomaton ) konsertti jossa tänä vuonna esiintyi mm Kasmir , Etta ja Spekti.

Itse kuuntelin tuossa juuri 13 pitkää ääniviestiä jotka ihana rouva toiselta puolelta maapalloa minulle lähetti, sai minut hymyilemään ja ehkä vähän kyynelehtimäänkin onnesta (vaihteeksi, onneksi) ja jotenkin minä uskon nyt, että kyllä tämä tästä. En ehkä ole ottanut sitä askelta vielä eteenpäin, mutta olen ainakin jo päättänyt sen suuntani, minnepäin tästä lähden, kun lähden. Se on jo alku.

Toivottavasti teillä on ollut kiva viikonloppu. Hyvää alkavaa viikkoa!

Instapäivitystä aurinkoisena aamuna

Hei hei mitä kuuluu

Tilastoista ja palautteesta päätellen ihmisiä kiinnostaa miten täällä menee, joten koitetaan nyt sitten jotakin saada sanottua, vaikka tuntuukin vaikealta pukea kaikki sanoiksi.

Kuinka hieno olisi sanoa, että olen mennyt jo niin paljon eteenpäin tai että kyllä tämä tästä ja elämä voittaa. Näinhän nähdäkseni aina kaikissa elämän kriiseissä kuuluu sanoa hetken kuluttua. Kun ei saa jäädä tuleen makaamaan eikä se siitä itkemällä parane ja mitä näitä hienoja ajatelmia nyt onkaan tavattu ihmisille sanoa. Joku vika varmaan tässäkin kohtaa meikäläisessä, kun tuntuu, että olen ihan vaan samassa kohdassa yhä edelleen. Oksennus kurkussa, kroppa kokoajan ylikierroksilla (myös yöllä), silti mitään en oikein saa tehdyksi, tai siis ajatelluksi. Se kai se eniten painaa, että en pysty ajattelemaan eteenpäin. En näe siellä mitään. Ymmärtääköhän tuota kukaan? Siltä se nyt vaan tuntuu.

Hetki jolloin tuntui ihan hyvältä
Hetki jolloin ei tuntunut hyvältä

Kyllä minä täällä ihan toimintakykyinen silti olen, että ei kannata sillätavalla huolestua (vai siksikö just pitäisikin, tiedä häntä). Ruuat tulee tehtyä ja pyykit pestyä. Lasten kanssa puuhastelen joka päivä ja jos ulkona ei olis niin kamala marraskuu , olisin jo vähän joulufiiliksissäkin.

Jotenkin vaan tuntuu että omat ajatukset joista itseäni koitan koostaa, nähdä itseni kokonaisena, ovat ihan jumissa. Paljon lähti pois ja nyt olen ihan puulla päähän lyötynä, että miten tästä mennään eteenpäin – minkälaisena ihmisenä, millä haaveilla, mitä tavoitellen.

Kun minun tyytyväisyyteni elämääni on tyystin kadonnut, sitä ei kertakaikkiaan ole enää ja on kuulkaa aika tiukka paikka koittaa etsiä jotakin mihin tarttua, edes joku ajatus tai lanka, joka veisi eteenpäin ihan tälläisenäni. Minun haaveni kun eivät ole koskaan olleet materialistisia, ei mitään ”haluan punaisen auton ja sinisen sohvan” -tyyppisiä. Minä olen haaveillut aineettomista asioista, siitä että jakaisin kaiken toisen ihmisen kanssa, sellaisen joka on se maailman tärkein. Jakaisin vastakeitetyn kahvin tuoman ilon, sen kun kuunneltaisiin sateenropinaa sisällä lämpimässä, huikaisevan aamu-usvan jossain missä taivas on korkealla ja muuten silmänkantamattomiin vain vihreää, sen kun metsässä ei kuuluisi mitään muuta kuin hiljaisuus. Jakaisin minua naurattaneen vitsin, itkettämään saaneen uutisen tai suututtaneen poliittisen hölmöilyn.

Rakkaudesta runoihin, nyt ja aina

Sellaisen uudelleenrakentaminen on vähän vaikeaa. Kun minähän olen yksin kirjaimellisesti muutenkin aina kun en ole lasteni kanssa, niin se että yksin naureskelen jollekin vitsille ei juurikaan ole elämän tavoite ollut koskaan, vaan pikemminkin olosuhteiden määrittelemä pakko. Kyse ei ole mitenkään siitä ettenkö ”pärjäisi” yksin tai ”voisi” olla yksin, olenhan sitä kokoajan ,ei myöskään ole kyse siitä ettenkö olisi minä jos en jotenkin haluaisi olla yksin. Kyllä minä olen minä ihan kokoajan, mutta en ole kokonainen ilman että minulla on sellainen sielunkumppani jonka kanssa elämä tuntuu vaan niin paljon paremmalta, elämältä. Kun sellaisen on päässyt kokemaan, on vaikea olla ilman varsinkin kun hyvin ymmärtää että toista samanlaista ei tule koskaan.

Jotenkin sodin sitä vastaan viimeiseen asti, että minun olisi pakko pitää kaikkein eniten yksinolosta ja siitä että yksin tänne synnytään ja yksin kuollaan ja sama se vaikka siinä välissäkin olis yksin. Kyllä minä haluan jakaa elämäni jonkun kanssa, mutta en kenen tahansa, tietenkään. Sepä siinä kai vaikeinta onkin, kun edelleen olen sitä mieltä että se minulle oikea oli jo hetken siinä, mutta ei ole enää.

Mutta mitäpä näistä, niistetään nenä ja koitetaan nyt vaan jatkaa yksinpuhelua. Ja tätä blogia! Olen kuullut hienon sanonnan, että jos elämä ottaa sinulta pois jotakin mitä et koskaan odottanut, se voi myös tuoda elämääsi jotakin mitä et koskaan odottanut. Sitä odotellessa!

…….. Ai niin, muuten, jos olet niitä ihmisiä, jotka (ehkä vähän tahtomattaan, sorisiitä) ovat joutuneet kuuntelemaan minun mollivoittoista höpötystäni, niin jos tietäisitte, ihan sillätavalla aikuisten oikeasti, kuinka vaikea minun on niistä puhua ja sellaiset heikot tunteet yleensäkään kellekään ulkopuoliselle osoittaa, niin ymmärtäisitte erityisyytenne. Enhän minä vielä silti ihan oma itseni ole kellekään ollut, enkä varmaan välttämättä koskaan enää olekaan, mutta ei kai minun tarvikaan. Minun on riitettävä vaillinaisenakin.

Onneksi osaan ruoskimisen lisäksi myös nauraa itselleni

Mitä yhteistä on marraskuulla ja huhtikuulla

Molemmat näyttää ulos katsottaessa samalta. (Mutta tykkään vain huhtikuusta, miksi!)

Kyllähän tämä ruskeus, märkyys, kylmyys, pimeys, vetisyys, synkkyys, kalseus, sotkuisuus ja rumuus saisi jo riittää. Täällä oli tuossa viime viikolla vähän lunta, mutta vanhat kunnon kaatosateet vei senkin riemun kyllä yhdessä yössä pois. Lunta edelsi monen monituista ihanaa ja kirpsakkaa kuivaa pakkaspäivää, joita minä rakastan ja joita toivoisin syksyt olevan siihen asti kunnes muuntautuvat oikeaksi kunnon talveksi.

Siinä niin sirrilläni katselen syksyä silmästä silmään
Viime vuosi näytti mallia mun mieluisesta ilmasta tähän vuodenaikaan

Noh, ei mene niin kuin toivois se tämäkään, hehhheh, joten koitetaan nyt kestää. Tiedän , että on syksyihmisiä jotka eivät voi käsittää tätä inhotustani. Minua yritetään käännyttää kynttilänhämyjä ja torkkupeittoja heiluttelemalla (vertauskuvallisesti…), mutta minulle ne ovat vain tarvekapineita – jos ja kun on kylmä, niin toki vällyjä tarvitaan. Ja luultavasti helkkaristi enemmän valoakin mitä kaikki huushollin sähkövalaisimet pystyvät yhteensä tuottamaan. Mutta en minä niistä mitään ihanuutta saa revittyä irti vaikka mikä olisi. Anteeksi. Tänä syksynä minä ihan oikeasti yritin olla syksyihminen. Minä ajattelin positiivisesti ja ostin (alennuksesta, eurolla ) jopa uusia kynttiläkippojakin. En myöskään lähtenyt itsepäisyyksissäni lenkille jäätymään ja autoja väistelemään, vaan käärin itseni niihin hiton viltteihin ja olin sohvalla. Ei auttanut!

Todistetusti olen koittanut kynttilöidä ja hämystellä

Huhtikuu sensijaan on ihan best. Kevät siinä korvilla, kaikki ihana valo ja lämpö edessäpäin. Ei voi olla parempaa!

Mutta joulustahan alkaa se päivä taas piteneen, joten eiköhän tästäkin syksystä taas selvitä, kuten kaikista edeltäneistäkin näköjään on selvitty. Nämä vastoinkäymiset sais kyllä olla vähän keveämpiä laatuja tästä eteenpäin, koko syyskausi on ollut melkoisen haastavaa ulkopuolelta puristetuista paineista johtuen, ja kun nyt ei ole sitä kuuntelevaa korvaakaan *tähän viisi minuuttia pärskyä ja rään ryystöä* niin kaikki täytyy itse kantaa. No toisaalta siihen on kyllä totuttu (huomaa marttyyriasenne) joten takaisin siihen ”pärjään kyllä ittekseni ettei tartte auttaa” -moodiin. Huokaus.

Toinen näistä kuusenpalloista on kaukana siellä.

Ja ne muutamat aikuiset ystävät joita minulla on, en mitenkään dissaa teitä tällä rutinallani, pidän vaan rajoja sinnekinpäin, etten nyt kokoajan ole parkumassa omaa elämääni muiden niskaan. Oikeus se on teilläkin saada ajatella asioista valoisammin eikä majailla minun synkkyyden peittoni alla.

Me ei olla vissiin enää me? Ostetaan kuusenpallotkin jollekin toiselle..??!!

Asiasta astetta iloisempaan muuten : olen hankkinut kaikille skideille joulukalenterit jo aikoja sitten ja koska kyseessä olen minä, paljon tekevä mutta valikoivasti niitä tekemisiäni muistava, pyydänkin teitä muistuttamaan, jos missään hetkessä alan pohtimaan joulukalentereiden hankintaa, että ne on hankittu jo! On nimittäin sattunut niinkin tässä hupsistarallaa- elämässä, että niitä on yhtäkkiä haettu epätoivoisena marraskuun viimeisenä päivänä ja saatu jotkut viimeiset jämät (halvalla kylläkin, että siinä mielessä…) kun on kierretty sen seitsemän kauppaa – ja sitten kappasta vaan huomattu, että täällähän nämä olikin nämä hyvissä ajoin hankitut. Ehe ehe. Ja jos mietitte mitäs hankaluutta tuossa nyt on, niin miettikää itse neljäätoista joulukalenteria. Neljäätoista. Ja niiden säilyttämistä. Niin ettei koirat/kissat/innokkaat pikkusormet käy ”vähän tarkistamassa” ja ettei ne toisaalta sula tässä alati puhkuvan uunin lämmittämässä pirtissäkään. Kenen jääkaappiin edes mahtuu neljätoista joulukalenteria, kysyn vaan?

Niin että ymmärtänette, the struggle is real. Toisaalta, ei edes yhtenä, vaan peräti kahtena vuonna meillä on ollut kaksi joulukinkkuakin, joten ehkä näiden tuplahankintojen määrä maailmassa on vaan vakio, ken ties.

Matto kuin mun ajatukset just nyt.

Mitäs se tämä – no elämää

On se kumma, kun elämä ei voi olla sitten edes tässä iässä sellaista seesteisen rauhallista. Niin moni ihminen tuntuu valittavan tylsää arkea ja minä menen tukka heiluen täällä puolelta toiselle, sinne sun tänne kumarrellen ja pyllistellen (vertaiskuvallisesti, luulisin).

Joskus elämän käänteet on niin absurdeja, että sitä itsekin miettii mitä tässä just tapahtuu.

Yhden lapsen kohdalla tapahtui erittäin ikävä ”episodi” koulussa (kohdistui siis lapseeni, hänestä riippumatta) ja se tietenkin, kaiken muun sen tuoman huolen lisäksi, pisti miettimään paljonkin tätä aihetta, josta aika lailla puhutaan myös mediassa , milloin mistäkin näkökulmasta. En nyt tässä ala sitä sen enempää selittämään, kunhan totean, että kiusaaminen on aina väärin ja siihen pitää aina puuttua. Tässä meidän tapauksessamme koulu ja kaikki viranomaiset ovat kyllä tehneet loistavaa työtä ja yhteistyötä – faktat on selitetty selkeästi, kotia on informoitu aina ensitilassa, kaikki ovat olleet oikeasti asiasta kiinnostuneita ja huolestuneita.

Fyysinen väkivalta on jotain aivan järkyttävää. Kun se kohdistuu omaan lapseen, meinaa äidin sydän oikeasti räjähtää rinnuksista ulos – sitä haluaisi aina olla suojelemassa lapsiaan, oli he minkä ikäisiä sitten tahansa. Alkukantaiset vaistot kyllä hyvin herkästi meinaa ottaa vallan. Sitä miettii hyvin herkästi, että vastapuoli on ihan hultteimesti kasvatettu riiviö. Noin niin kuin nätisti muotoiltuna. Mutta kun näissä on aina myös se ”toinen todellisuus” olemassa, se, jossa esimerkiksi kiusaaja onkin tuttu – tai tuttujen lapsi. Yhtäkkiä kaikki onkin kovin hämmentävää, kun sitä tietää että ihan suurin piirtein samalla tavalla sielläkin lasta rakastetaan, kasvatetaan, läksyistä muistutetaan, menemisiä huokaillaan ja teini-iän kulumista ultranopeudella toivotaan varmaan jokailtaisissa mietteissä. Silti mikään ei muuta tosiasiaa, että tapahtunut on tapahtunut. Mutta silti, toivon jokaisen vanhemman siitä ensireaktiosta selviydyttyään miettivän hetken verran että miten minä toivoisin tämän hoidettavan, jos olisin se toinen osapuoli. Ja sitten, jos mahdollista, toimia itse niin. Toki oman lapsen puolta saa ja pitää pitää. Toki oman lapsen puolesta saa olla tuohtunut ja vihainenkin. Surullinen, huolissaan. Pelästynytkin. Meitä ainakin koko perhettä tämä on mietityttänyt. Paljon ollaan kaikesta puhuttu, ihan ääneen ja puhutaan edelleenkin. Mutta tiedän, että siellä toisessa kodissa ollaan varmaan ihan yhtä huolestuneita ja pelästyneitä. Joskus lapsemme vaan tekevät asioita joissa ei ole järkeä. Silti jokainen lapsi on vielä lapsi ja mielen ja ajattelun muuttumiselle, kasvamiselle, on vielä aikaa. Ei menetetä uskoa siihen, että kaikki muuttuu hyväksi. Useimmiten se nimittäin niin tekeekin ja toivosta nyt ei ainakaan haittaakaan ole.

Ja jotta ylläoleva kertomus oikein tuntuisi viimeisissäkin nahanrippeissäni asti (ihan kuin ei jo tuntuisi) johan tuli as we speak ilmi erittäin ruma kielenkäyttö toista lasta kohtaan yhden oman lapseni taholta. Suuri kiitos sille äidille joka soitti ja asiasta kertoi – ja otti vastaan lapseni anteeksipyynnön. En voi sanoa kuin että näin se koko kylä kasvattaa – ja hyvä niin! Yksin olemme niin paljon vähemmän kuin mitä olemme yhdessä kasvattajina.

…näin se koko kylä kasvattaa – ja hyvä niin!”

Menneen sunnuntain isänpäivä on tuonut paljonkin tätä kasvatuskeskustelua muutenkin esille puheissa (vähän eri kulmasta, mutta aasinsilta se on heikompikin viritelmä) ja olen mielenkiinnolla seurannut muutamankin sometutun isänpäivänviettoa – siitä isän näkökulmasta. Siellä on ollut isäpuolia, viikonloppuisiä, suurperheenisiä ja isiä jotka sinä päivänä kaipasivat kontaktia lapseen joka oli ollut jo kauan katkenneena. Kaikki toivat paljonkin kirjoituksissaan ja päivityksissään esille ajatuksiaan tuona päivänä ja tuosta päivästä. Tunnelmat olivat hyvin erilaisia, oli superaamiaisia, oli perinteitä, oli niitä pienten askarteluja ja edellisenä päivänä vahingossa ilmoille luikautettuja paketinsisältöjä, oli vähän kömpelöitä sarkastisia ”et sä nyt mikään huonoin tyyppi oo” – onnitteluja teineiltä ja oli sunnuntain ihan vaan sunnuntaina ottaneita perheitä joille joku lapsista höyläsi juustot leivän päälle päivän päätteeksi. Jokainen heistä silti koki isyytensä olevan itsessään läsnä hyvinkin vahvana – myös se joka kaipasi vieraannutettuja lapsiaan. Ihan samalla tavalla isyys kuin äitiyskin ei ole aina biologiaa, ei edes maantiedettä. Se on ennemminkin kokemus ja vaikka valitettavasti varmasti on aina niitä joista ei vaan siihen hommaan ole, niin kyllä minä silti liputtaisin isien puolesta hyvinkin vahvasti. En näe mitään heikompaa ”äidin pikku apulais”- sukupuolta (jos ymärrätte mihin viittaan), vaan ihan omilla jaloillaan seisovia, omalla tavallaan isyyden ilosanomaa levittäviä vanhempia.

Meidän isänpäivä meni olosuhteiden yllättävästä käänteestä johtuen niin, että lapset järjestivätkin isänpäivän täällä meillä ja isänsä tuli sitten tänne syömään ja kahvittelemaan. Nämä on niitä elämän käänteitä joissa koitan pysyä sen suuremmin reagoimatta mukana, vaikka onhan minun nyt jollakin tapaa tietysti asioiden perimmäisiä syitä pohdittava, sillä ne koskettavat minun lapsiani ja otetaan aina siis vakavasti mietinnän alle. Mutta loppujen lopuksi asiat on aika yksinkertaisia kun niistä ei tee liian monimutkaisia siihen yhteen hetkeen (myöhemmin sitten voi vääntää minkä kerkiää ) ja lapset ottivat hyvin lunkisti suunnan muutoksen , eniten nahoissaan meinasi seota vissiin meidän toinen koira, jolla oli hännänheilutuksen maailmanennätysyritys ihan varmasti siinä tekeillään. Erittäin ihana oli myös nähdä muita läheisiä pikkutenavineen, talo olikin iltaan asti täynnä ääntä ja melskettä ja se on aina ihan parasta!

Elämä ei ole pelkkää ihanaa – kiusaaja kimpussa

Oletteko huomannut, että jotenkin tuntuu olevan vakio nykyään, että teit mitä tahansa tai olit miten tahansa, niin aina jollakin tulee siitä sanomista. Siis ei niin hajutonta ja mautonta ihmistä varmaan olekaan, etteikö joku kateellinen sielu siihen tartu, jos sillä päällä sattuu olemaan. Sitten jos on vähänkään valtavirrasta erottuva persoonana, tai esimerkiksi avoin tästä oikeasta ihan tavallisesta elämästä , niin silmätikuksi päätyminen lie vääjäämätöntä.

Ihmellistä kyllä muutamia yksittäisiä ”mikä säkin luulet olevas”- palautteita lukuunottamatta en ole mitään sen isompaa (vielä) niskaani saanut, ennen tätä.

Koko merkitykseni ja toden totta älykkyyteni kyseenalaistettiin ja lytättiin erään ihmisen toimesta niin, että jäin oikein miettimään, kuinka vaarallisen epävakaita ihmisiä tällä maapallolla kulkeekaan ”vapaalla jalalla” ilman että sille juurikaan mitään voidaan me muut tehdä. Mukaan tähän mäiskintään vedettiin tietenkin myös muitakin ihmisiä, jollakin tapaa kuvitellen etteikö se kaikki tulisi muka sieltä ilmi alta aikayksikön. Siis ymmärtääkö tästä kryptisestä tekstistä nyt mitään, kun en viitsi mainita henkilön suhdetta minuun ja meihin ihan suoralla kädellä? Jokatapauksessa siis tämä tapaus sisältää vähän kaikkea tätä klassista : stalkkausta (minun ja meidän – vaikka minua ei millään muotoa tarvitse kenenkään stalkata, sivuni ovat avoimia, siitä vaan vapaasti katselemaan!) , hakkerointia , toisiksi ihmisiksi tekeytymistä ja yön tunteina vainoamista. Ja asia ei ole ihan niin yksinkertaisesti ohitettavissa sillä tyypillisimmällä ”älä välitä” -olankohautuksella kuin ehkä joku muu tuntemattoman ihmisen päätön huutelu olisi, sillä tässä kyseessä on kuitenkin ihminen joka tiedetään. Se sitten aiheuttaa muutaman otsakurtun lisää tähänkin mellastukseen.

Suhteellisen kipakkana (*vihellystä*) ihmisluonteena olen kyllä ollut tässä yhtä tyyni kuin suomalaisen järven pinta autereisena suviehtoona kauneimmillaan on: minua ei ole saanut (eikä saa) liikautettua mihinkään suuntaan, mikään , kun taas toinen (joka kyllä oli vielä enemmän uhri tässä tilanteessa) ei ottanut asioita ihan niin rauhallisesti. Ja tämä on vielä lievästi ilmaistu.

Hyvin helppoa olisi lähteä huutelijoiden ja provosoijien kanssa samalle tielle, huutamaan vielä lujempaa ja sivaltamaan takaisin taidolla joka minulta kyllä löytyy tarvittaessa. Helppoa olisi antaa periksi sen tilanteen kiihkeydelle ja laukoa pöytään faktoja yksi toisensa perään voitonriemuisena. Helppoa olisi vetää kaikki tämä kuvia ja kopioita myöten julkiseksi ja saada toinen näyttämään juuri siltä rumalta kiusaajalta joka mitä suurimassa määrin onkin.

Joidenkin mielestä vain se on ainoa oikea tapa selvittää tämä tilanne ihan kaikille. Joidenkin mielestä kaikki muu vähempi reagointi on hyssyttelyä ja kiusaamisen mahdollistamista.

Ymmärrän tuonkin kannan. Siksipä olenkin tehnyt ja teen, sen hyvin selväksi, nyt ja aina tarvittaessa , että minua ei yksikään muu ihminen määräile, kontrolloi, saa pelkäämään , eikä perääntymään ilman omaa tahtoani. Yrittää näköjään voi, mutta onnistumisprosentti on pyöreä nolla. Tasan. Ja oikeastaan tämän enempää ansaitsematonta ruutuaikaa en anna nyt tällekään tapaukselle, elämä jatkuu kuten ennenkin, ehkä jopa hippusen verran enemmän tyytyväisenä hyristen, sillä sellainen sanontahan on, että jos ei ole kateellisia ihmisiä, ei ole mitään merkittävää saavutettukaan. Heh. Enkä tarkoita olevani vahingoniloinen, olen vain iloinen. Jokainen meistä tekee itse ratkaisun miten reagoi niissä tilanteissa mitä elämä eteen heittää. Voin olla ylpeä omasta reagoinnistani, positiivinen vahvistaminen toimii kuulkaa ihmiset ihan oikeasti ja antaa voimaa aivan valtavasti toteuttaa elämää juuri niin kuin itse haluaakin.

Happy (late) Halloween !

Kun keski-ikäiset seukkaa

Tästä olen saanut niin monet naurut, että en edes ole enää pysynyt laskuissa kuinka monet – ja mitä todennäköisimmin tulen edelleen jatkamaan samalla hervottoman huvittuneella linjalla eteenkinpäin, – sillä mihinkäs sitä hyväksi havaitsemaansa (autenttista) lähestymistapaa mihinkään muuttaisi. Ainakaan mihinkään totisempaan.

Joskus silloin nuorena sitä mietti asioita niin viimeisen päälle yksityiskohtaisesti ennen joitakin treffejä, että eipä siinä paljoa jäänyt edes mahdollisuutta millekään mokaamiselle. Vaatteet katsottiin valmiiksi (ja sen mukaan mikä näytti päällä parhaimmalta) hyvissä ajoin (puhun päivistä, etukäteen) ja itse treffipäivä aikataulutettiin niin, että valmistautuminen sujui kuin vettä vaan ja oikeaan aikaan sitä oltiin täydessä tällingissä valmiina lähtemään ihmisten ilmoille. Saattaa tietysti olla että joku edelleen tekee näin, vaikka olisikin tässä iässä. Ollaan kaikki erilaisia, myös tälläkin saralla.

Tällä hetkellä minä elän kuitenkin ympäristön ja vallitsevien olosuhteiden armoilla (ja armosta, ahh hahh) ja sitä mietittävää on niin paljon enemmän siinä elämässä koko ajan samaan aikaan, ettei ihan ehkä vaan pysty keskittymään vain ja pelkästään itseensä.

Tässä iässä (ja elämäntilanteessa) sitä miettii esimerkiksi asuvalinnassa enemmän käytännöllisyyttä ja miltä ne vaatteet tuntuu päällä, kuin jotakin vimosen päälle tyylikkyyttä (eihän ne toki toisiaan poissulje, mutta tiedätte varmaan mitä tarkoitan). Niin kuin, että entäs jos sataa, luttaantuuko joku kolttu nyt mun nahkaani kiinni ja näyttää ihan käärepaperilta sen jälkeen muhkuraisen lahjapaketin päällä vai mitä tämä nyt on ; ja kävelläänkö me pitkäkin matka jostakin johonkin , niin että otanko jotkut vaellusmonot sittenkin ettei taas ole rakot kantapäässä ja varpaissa seitsemän viikkoa pienen kahvillakäymisen jälkeen muistuttamassa hetkestä kun yritin olla hieno mutten käytännöllinen ; entäs vaaleat vaatteet , jos kaadankin päälleni jotakin (tietysti) värikästä sapuskaa ja sitten olen ihan ruokalapun näköinen jossain ruokailua seuraavassa konsertissa, onko se sitten kuitenkaan sitä mitä aattelin että siitä mut muistetaan vielä maan rajojen ulkopuolellakin tämän vierailun jälkeen ; ja laitanko hiukset kiinni vaikka hörökorvat näkyykin silloin ja jossain vaiheessa ponnari aina alkaa kiristämään jostain aivoista asti päänahkaa, mutta jos (ja todennäköisemmin kun) tuulee ja hiukset on auki, niin ne näyttää vartin päästä ihan riihipeikolta eikä mikään maailman hiusharja mahdu siihen pieneen ainokaiseen käsiveskaani (joka ei näytä kauppakassilta) sitä taltuttamaan. Ja paljonko voi laittaa meikkiä ettei näytä liian tällätyltä ja liian yritteliäältä näyttää twenty again, mutta ettei toisaalta näytä siltä että ei ole nähnyt yhtään vaivaakaan laittautumisen eteen, että morjensta pöytään, tulin tuosta saunasta notta , ootas kun niistän nenäni, niin lähetähän -tyyppiseltäkään.

Hirvittävän paljon kaikenlaisia arvoituksia ratkaistaviksi.

Eikä siinä edes kaikki. Ennen ensitreffejä vieraassa maassa voi myös käydä niin, että joudutkin yllättäen katsomaan kalenteria vatsakrampeissasi hetkeä ennen ja miettiä että jaaniinnämä , päättivätkin tulla sitten nyt tällä tavalla etuajassa. Mitäs minä nytten teen (täällä vieraassa maassa ja kellon ollessa viittä vaille treffitkin). Mutta voi myös käydä niin, että treffikumppani kysyy vaan muina engelsmanneina että käynkö kaupan kautta siis hakemassa sulle jotain tampooneja niin päästään lähtemään- ja ongelma on ratkaisu . (Ennenkuin sitä edes kerkisi varsinaisesti olemaankaan).

Voi myös käydä niin että kaikki viimeisetkin häveliäisyyden rippeet (jos eivät jo äskeisestä menneet) rapisee sitten siinä hyvässä alkuvauhdin vaiheessa, kun mennään esimerkiksi octoberfesteille yhdessä ja maistellaan sekä oluita että erilaisia mausteisia makkaroita joissa on sauerkrautia , yhdessä. Voi olla että kummankaan maha ei sitä mallas/kaali-sekamelskaa kestä ilman väistämätöntä paineen poistoa jostain päin, eikä siinä enää kahdennenkymmenennen kohdalla kuulkaa viitsi mennä vienosti sivummalle pihauttamaan, todellakaan.

Että siinä ei lasketa todellakaan kuukausia saati vuosia siinä , että kuinka kauan meni kun kehtasit ensimmäisen kerran.. Kun tästä (ainakin naisten keskuudessa puhutusta suhteen vakavuuden tason mittarista, siis toisen seurassa ääneen pieraisusta) mainitsin engelsmannille noilla oktober-fart-festejen jälkikatkuilla , niin hän totesi ykskantaan että voit sanoa että kuullut en ole vieläkään mutta haistanut senkin edestä. Näin meillä. Puhutaanko teillä näistä asioista ääneen ja missä vaiheessa? Minä näköjään olen ylittänyt jonkun toisenkin rajan kun kirjoitan näistä julkiseen blogiinkin jo. Eihän mua siis pidättele enää mikään! (Kirjaimellisesti, pun intended!!)

Sitten saattaa hyvinkin käydä myös niin, että kun ei olla missään kekkeessä teini-iässä enää, niin jonkun mukavan ulkoilun ja syömisen jälkeen sitä herää kirjaimellisesti tyynynkuva poskessa keskellä pimeyttä ja miettii sitä kuuluisaa mitä maata mitä valuuttaa – ja tajuaa että kuules prinssi uljas, me ollaan nukahdettu joskus iltapäivällä (mahdollisesti, viimeisiä muistikuvia sinisestä taivaasta ikkunan takana mieleen siinä palautellen) kuin pienet porsaat ja se joku keikka mihin meidän piti mennä, on varmaan keikateltu jo. Ja arvatkaa mikä on parasta? Kumpaakaan ei haittaa pätkän vertaa, sillä kunnon unen arvostus on tässä kohta elämää huippulukemissaan.

Että semmosta settiä. Kaikkea sitä kokeekin ihminen, kun vaan uskaltaa elää. En malta odottaa mitä kaikkea vielä tuleekaan!