Hetki jota en muista mutta joka muutti maailmani

”Hei! Mitä kuuluu?”

Se saattoi ehkä olla noin, tai sitten jotain muuta. En ole varma. En muista siitä mitään! Se oli ihan tavallinen päivä. Pihan koivut heiluttelivat lehtiään iltatuulessa, minä vetkuttelin keittiön siivoamiseen ryhtymistä ja selailin sosiaalista mediaa ajatuksena lueskella mitä muut puuhailivat juuri sillä hetkellä.

Jossakin siinä se viesti tuli, tutulta ihmiseltä, josta silti en tiennyt juurikaan hänen kaunokirjallisia tekstejään enempää. Toki olen sitä mieltä, että niiden kirjoitusten kautta tiesin hänestä jotakin enemmän kuin moni joka tuntee ihmisen ehkä muuten, mutta ei niitä hänen sisimpiä ajatuksiaan. Niitä jotka fiktion kirjoittamisen kautta paistavat sieltä tarinoista läpi. Hänen tapansa ajatella, hahmottaa maailmaa, elämää. Minä olin nähnyt siitä siivun ja se oli herättänyt kiinnostukseni. Silti, en koskaan sanonut mitään. Ehkä joskus jotain ”onpa hyvä teksti” – tyyppistä ja hän aina kohteliaasti , kohteliaana, kiitteli.

Se oli ihan tavallinen päivä, josta tuli kuitenkin sen tervehdyksen myötä aivan jotakin muuta. Päivä, joka muutti elämiä. Ajatelkaa, mikä vaan päivä voi olla sellainen ja tämä nyt sitten oli.

Mutta kun sitä miettii , miettikää nyt,…. Sanat, nuo sanathan hitto vieköön, nehän on vaan kirjaimia, aakkosia, joita laitamme tiettyyn valitsemaamme järjestykseen ja ”lähetämme” eteenpäin muiden ihmisten tulkittavaksi. Kuinka tavallista. Tylsää. Ei kovin spesiaalin kuuloista. Siinähän ne meinaan on. Kaikkien saatavilla ja käytettävissä. Senkun sanot menemään.

Miksi ne sitten pystyvät muuttamaan maailman, montakin kerrallaan! Siinäpä kysymys – mutta kai se salaisuus piilee siinä kuinka me laitamme sanoihin merkityksiä ja joillekin ne merkitsevät sitä samaa ihan ilman selityksiä . Kun nämä sitten kohtaavat, ollaan saavutettu jonkinasteinen ymmärrys. Kuulostaa kovin korkealentoiselta höpötykseltä , mutta oikeastaan on kovin yksinkertaista: kun sinä tiedät, niin tiedät. Tiedät kyllä. Silloin kun elämässä tulee vastaan hetkiä ja tilanteita jolloin ei tule mieleenkään kyseenalaistaa mitään vaikka kaikki olisi juurikin jonkun järjen mukaan kyseenalaistettavissa – silloin ollaan sen yhteyden äärellä, jota minä tässä haen. Jota minä silloin koin- ja edelleen koen.

Sillä vaikka tuosta koivunlehtien heilutteluillasta on jo aikaa, niin mikäänhän ei ole kuin ennen. Kaikki muutos ei tapahdu yhdessä hetkessä, eikä edes yhdessä ihmisessä, mutta tapahtuu kuitenkin.

Tämä on ollut tähän mennessä matka sinne jonnekin, matka itseen, matka menneeseenkin. Kuka minä olen suhteessa ympäristööni. Olen muuttunut niin kovasti muiden mielestä, itse tiedän että olen vain se mikä olisi aina pitänytkin olla.

Joskus mietin tietävätkö ihmiset sanojensa merkityksiä ollenkaan. Heittelevät vain menemään ja odottelevat ettei reagoida tai oteta itseensä. Sitten taas välillä ihmetellään , että kun kukaan ei ota tosissaan, kun kukaan ei kuuntele.

Vaikka en niitä sanoja nyt tässä muistakaan sanasta sanaan, niin muistan kyllä hyvinkin niiden vaikutuksen. Senhän jäljiltä tässäkin nyt istun. Ja sanani ovat samalla sivulla hänen kanssaan.

Viha

Jo jokin aika sitten kirjoitin luonnoksen tästä aiheesta, mutta jätinpä sitten raukkuuttani julkaisematta. Mietin kaiken maailman mitähännekinnyttästäsanoo -merkityksiä ja ajattelin, että kyllä se siitä, kun aikaa kuluu.

No ensinnäkin paskat, ei se siitä. Ja toiseksi, luin erittäin hyvän kirjoituksen Poikien äideiltä ja jotenkin ajattelin, että nyt minun on todellakin aika kirjoittaa tästä.

Kuten yllälinkatusta blogitekstistä voi lukea, siinä käsitellään vihan ja oman onnellisuuden välistä suhdetta. Kuinka negatiiviset tunteet eivät ole tie minnekään, eikä avaa mitään ovia. Kuinka me olemme vastuussa itse siitä mitä tunnemme ja jos ja kun haluamme tuntea positiivisia tunteita (kuten onnellisuutta), on sekin ja varsikin se omissa käsissämme.

En voisi olla enempää samaa mieltä tuosta lopusta. Omissa käsissämme hyvinkin.

Mutta valitettavasti (ja tämä on niitä asioita, joissa olisin niin mielelläni väärässä! Voisiko maailmankaikkeus kuulla tämän ja osoittaa sen hömpäksi, niin voisin tulla kirjoittamaan, kuinka hyvä kantaa ja muuta sellaista?) , kuten jo ehkä saattoi tuosta sulkuihin päätyneestä purkauksesta aistia, hyvällä ei välttämättä pääse yhtään mihinkään – paitsi helvetin syvään kuoppaan josta kukaan ei ole sinua kaivamassa ylös.

Toki minä jo vuosia sitten lakkasin odottamasta ihmisiltä samaa mitä minä heille annoin. Sehän on lähtökohtaisestikin jo väärin, emme me ole samanlaisia, emme me odota esimerkiksi ystävyyssuhteilta samaa, emme me tarkoita samoilla tuntemuksilla ja teoilla samoja asioita. Toiselle omista ja vain omista murheista aina kertominen on sitä jakamista ja ystävyyttä, toisen mielestä se voi olla hyvinkin ahdistavaa ja tuntua itsekkyydeltä. Toisen mielestä omista asioistaan puhumattomuus on hienotunteisuutta, niitä asioita ja toisia ihmisiä kohtaan, toiselle se tarkoittaa että olet kylmä etkä halua olla ystävä(llinen) kenellekään, kun et jaa asioitasi.

Julkisesta bloginpitämisestä huolimatta olen ollut aina aika yksityinen ihminen, saatan kertoa valitsemistani asioista paljonkin ja toisaalta pitää itselläni asioita, joita kukaan ulkopuolinen ei tässä maailmassa koskaan tule tietämään. Ei kukaan, ei koskaan. Mielestäni tämä linja on ollut se mikä on kantanut ja edelleen jatkan sillä. Valitsen siis mitä kerron jatkossakin , kuten nyt.

Olen ollut aina hyvin pitkäjänteinen ihminen; kärsimätön olin joskus kovastikin, mutta ei se tarkoittanut suinkaan että olisin ollut lyhytnäköinen yhtään minkään asian kanssa. Se että hermo tuppasi menemään, kun joku ei pitänyt aikatauluista kiinni kerta toisensa jälkeen , tai että joku perui puheensa aina pyhästi luvattuaan milloin mitäkin, oli tapaani ilmaista sitä, että nämä asiat olivat minulle tärkeitä ja minä pidin niistä kiinni. Ja että harmitti todella paljon ettei joku toinen tehnyt samoin.

Olen myös ollut hyvin sietäväinen kaikenlaisen loanheiton suhteen, hyvin hyvin sietäväinen. Ja tämä arvio sietokyvystäni tulee ihan vain ja pelkästään teiltä muilta ihmisiltä, sillä joka kerta kun avaan edes sitä jäävuoren huippua asioista jotka on täyttä sairasta julmuutta ja hyvksikäyttöä, mutta minulle on ihan fine koska myötätuntoni muita ihmisiä ja heidän epätäydellisyyksiään kohtaan on välillä äärimmäisen suurta, on vastaus aina joka kerta tämä sama : minä en olisi kestänyt, minä en olisi kuunnellut, minä en olisi sietänyt – edes alkua pidemmälle. Ja voi kuinka paljon, niiiin paljon on vielä kertomattakin, kuinka pidemmälle olenkaan venyvyydessäni oikein mennyt. Ne on niitä asioita joita ette minulta kuule, ettekä näe, mutta jotka silti on olemassa minun elämässäni ja syö sisältäpäin joka ikinen päivä, hetki, hengenveto. Senkin kanssa oppii näköjään elämään.

Mutta me ihmiset, minä ihminen, olen rakennettu niin, että jos me päästämme jotakin hyvää itsestämme ulos, niin samalla ovenavauksella sitä saakelin paskaa pääsee tulemaan vyörymällä sisään. Tiedättehän: vähän kuin päästäisi yhden kärpäsen lempeyttään ovesta ulos ja tilalle tulisi sata pesästään karkotettua hyvin kiukkuista ampiaista. Että kivat sille kärpäselle, mutta .

Siinä vaiheessa sitä ihminen musertuu. Lopulta. Vaikka mitä nielet, vaikka mitä olet välittämättä, vaikka mitä tekisit, niin se mitä samalla tulee takaisin on vaan kertakaikkiaan liikaa ”elä ja anna muidenkin elää” – mottoiselle ihmiselle. Mutta, eipä hätää. Olen oivaltanut lääkkeen tähänkin vaivaan.

Se on kiukku. Älä jumalaare enää ymmärrä kaikkea. Älä hymyile sille idiootille, joka sanoo ” ei millään pahalla, mutta”. Sano ihan suoraan vaan, että oletpa harvinaisen tyhmä tuonkin ikäiseksi ihmisolennoksi. Sano, että olipa ehkä huonoiten käytetyt viisitoista sekuntia elämästäni, kun sinuakin kuuntelin. Sano, että mikä ikinä luuletkin olevasi, hyvin suuri todennäkäisyys on nyt että et ole sinnepäinkään kun sua tässä kuuntelen. Näytä sitä (noh, henkistä) keskisormea suoraan päin naamaa. Näytä että sinua ei kiinnosta. Lopeta sietäminen ja ymmärrys. Lopeta ainainen kiltteys. Sillä ei saavuta mitään tässä maailmassa, ja jos joku on eri mieltä niin kerronpa että loppujen lopuksi ne on ne senkin kiltin ihmisen ympäristön muut ihmiset, jotka hoitaa sen rumemman puolen ja vetää sileäksi kiukulla ja inholla sen mitä ehkä me jokainen voitaisiin tehdä jos vaan lakattaisiin sietämästä. No, kaikilla meillä ei ole sitä harjaajajoukkoa, joten tehdään kuule itse omat siivomme.

Joten ei, älä laita minulle viestiä, että sosiaaliseen mediaan vaihtamani profiilikuva on kamala, että ”se vanha oli kyllä paljon parempi”. Mitähän helvettiä se kuuluu kellekään minkälainen kuva minulla siellä on, näytä vaan ihan oma elämäsi sieltä niin , ei ole kovinkaan kummoista minun silmääni (sikäli että oikeastaan edes kiinnostaisi). Älä kerro minulle että näytän vanhalta (minähän olen kuitenkin neljäkymmentäseitsemän), – itse näytät tyhmältä. (Ja se on sentään ominaisuus johon itse voisimme vaikuttaa, vanheneminen on vääjäämättömyys.)

Älä tule minulle kertomaan, että pelkkää hyvää minä sinulle vaan haluan, kun olet ensin halunnut ja tehnyt niin paljon pahaa. Aikasi on mennyt minun vastaanotollani, eikä uusintamahdollisuutta ole. Paljon tässä elämässä olen sietänyt ja edelleen siedän, mutta kun raja tulee vastaan niin se on sitten siinä, eikä siitä enää neuvotella.

Minun onneni rakentuu niistä asioista jotka minulle on tärkeitä ja jos aiheutat minulle vähänkään negatiivisia fiboja niin voit olla varma ettet kuulu minun joukkoihini. Ihmisillä on tapana aikansa jotakuta huonosti kohdeltuaan joskus niin sanotusti parantaa tapansa (omasta mielestään). Alkaakin hyväksi ja kivaksi ja myötätuntoiseksi ihmiseksi. Ja sitten odottaa, että muu maailma ottaa tämän muutoksen avosylin vastaan. Että tokihan tässä nyt ymmärretään, kun sä olet nyt kerran ihan aidosti hyvällä liikenteessä.

Voi kullat pienet, ei. Se ei mene niin. Ne kaikki kerrat kun olet minusta puhunut pahaa selkäni takana ja olen silti sinulle aidosti hymyilyt ja ollut ystävällinen. Ne kaikki kerrat kun olet oman elämäsi virheissä käynyt minun kimppuuni ilman mitään syytä ja epäreilusti ja minä olen nyökytellyt ja antanut sinun olla paska. Ne kaikki kerrat kun olet luvannut ja pettänyt lupauksesi silmääkään räpäyttämättä ja minä olen joutunut asian nielemään, koska olen vastuussa myös pienistä ihmisistä enkä vain itsestäni (mikä on kyllä pelastanut monta kanssakulkijaa tuuletuksiltani). Ne kaikki kerrat on tässä ja enempää ei tule.

Minun ei tarvitse ymmärtää , ei välittää, ei piitata tuon taivaallista. Minun ei tarvitse miettiä ketään kun edes suunnittelen elämässäni jotakin, ei minun tarvitse miettiä vaikutuksia muihin . Ei minun tarvitse olla ajoissa , ei minun tarvitse antaa selityksiä, ei minun tarvitse antaa mihinkään sataprosenttista panostani. Ei minun tarvitse olla hyvä ihminen ollakseni hyvä ihminen itselleni.

No, niin. Miten tämän paatoksen nyt sitten nätisti tässä lopettaisi, ehkä sanomalla että tietäjät tietää. Ne jotka ymmärtää, on sitä tehneet jo ajat sitten. Ne jotka aidosti ottavat minutkin ihmisenä eikä vain jonakin hyödykkeenä itselleen – ne on edelleen elämässä, lukemassa tätäkin ehkä ja nyökyttelemässä. Jos taas koit että pahoitit mielesi, niin tiedät olevasi niitä toisia.

Uuden elämän ensimmäinen päivä

Se päivä, ihan joku päivä vaan.

Kun yhtäkkiä se on tässä. Pelottaa ja ihastuttaa yhtä aikaa. Ihan kuin kiipeisin vuoristoradan vaunuun, sinne minne en suurin surminkaan halua, mutta silti se kutkuttaa ja menen, niin vapaaehtoisesti ja innolla menenkin. Siltä tämä tuntuu.

Kun kaikki oli ennen sellainen kapea viiru valoa, joka meni jonnekin eteenpäin. Ikään kuin valonsäde. Auringosta. Se näytti sopivasti kaikkea, mutta ei liikaa silti mitään.

Nyt on kuin kaikki ovet aukaistu, ikkunaluukut läväytetty sepposen selälleen, kattokin otettu irti jotta kaikki valo mitä maailmasta löytyy, on nyt päällä ja paistamassa päin kaikkea.

Ja se valo näyttää kaiken, ihan kaiken. Läpivalaisee todellisuuden, joka nurkan, eilisen ja huomisen.

Siinä se tulevaisuus sitten on edessä. Kirkkaana ja selkeänä, mutta täynnä niin monia yksityiskohtia, että tuntuu kuin katsoisi elokuvaa ja kuuntelisi radiota ja lukisi vielä kirjaakin samaan aikaan.

Silti en olisi missään muussa juuri nyt. Koko eletty elämä on tähdännyt tähän ja tässä minä olen.

Oodi väärineletylle elämälle

Tiedättehän nämä iltapäivälehdet; ne jotka kertovat, etten ole osannut tehdä oikein mitään elämässäni oikein (sen paremmin kuin sinäkään). En avata suklaapatukkaa, käyttää jääkaappia, saati nauraa, tervehtiä, aivastaa – tai olla ihan yleisesti vaan olemassakaan , luultavasti. Jotenkin tuntuu, että miten voi olla olemassa joku ihmeellinen harhasukupolvi, joka oikeasti tekee uutisia noista aiheista. Ne samat varmaan, jotka hakee rahaakin automaatista ja maitoa kaupasta. Että mihinkä tässä mitään työpaikkoja tai maaseutua tarvitaan, kun meillä on jo kaikkea!

Sosiaalisen median influensserit (niin järkyttävä sana, että…) kertovat myös karua kieltään siitä kuinka säälittävää koko minunlaiseni taviksen sometteluelämä on. Pitäisi olla ammattilaisen ottamat tyylikuvat eikä mitään pohjaanpalaneita kattilanpohjia eikä kumisaappaita. Pitäisi olla joka kuva instagramissa samantyylinen, jotta sitä selatessa jotenkin harhautuisi kuvittelemaan minun elävän jossakin seepiansävyisessä rinnakkaistodellisuudessa. Pitäisi myös ylläpitää sitä sallittua valetilaa, että kaikki herää tukka tällingissä ja meikit mintissä, eikä kenenkään bad hair day saisi siis oikeasti näyttää pahalta. Ei saisi myöskään kertoa, että tein just ruokaa, tai että kävin lenkillä, koska jokaisen pitäisi poseerata palmunvarteen nojaten ja kertoa kuinka tasa-arvo ja ilmastonmuutos on mielessä vaikka mikä olis. Tavallinen elämä on out ja siitä ei puhu kuin ymmärtämättömät juntit.

Blogejakaan ei saa kohta enää tavalliset ihmiset kirjoittaa, eikä varmaan kohta lukeakaan, ellei ole ensin käynyt jotakin rekryä läpi näiden influenssereiden taholta. Ihan on kamalaa kun kaiken maailman tunarit tulee tänne sönköttämään omiaan (ihan kuin jotain kiinnostaisi) ja sitten vielä viedään niin kuin uskottavuus jotenkin niiltä astetta paremmilta ihmisiltä blogeineen. Minäkin olen niin tunkki näissä tietokoneasioissa, että sain taas sen edellisen blogini jumittumaan – ja kaiken kukkuraksi kun laitoin tämän sitten pystyyn, niin tämäkin oli juntturassa tuossa melkein viikon. Juu ei tartte neuvoa, vika on varmaan koneessa(ni), tai käyttäjässä.

Blogille on ihan oma Facebook-sivukin olemassa, jonka nimi täsmää tähän Puhekuplia-blogiin , että sillä tavalla loogisesti olisin edes sillä puolella liikkeellä. Vanha blogin face-sivu kun oli Facebookin mielestä niin pyhä, että sitä ei saanut muuttaa tälle nimelle. Lord have mercy sanonpa vaan, kun vanhan face-sivun käyttäjänimi kuitenkin oli tämä ”puhekuplia” (mutta sivun otsikko Life of Larissa). Facebook nätisti vain intti, että muutosta ei voi tehdä, koska se johtaisi kaikki sen sivun seuraajat harhaan! Voinette arvata että perustelin verrattain tiukasti muutamaan kertaan heille että harha heillä on housuissaan, mutta jostain syystä ei nimenmuutosta silti herunut. (Oikeasti olin ihan kiltti heille. Ei ehkä olisi kannattanut.) No uusi sivu on nyt siellä. Käykää seuraamassa, jos huvittaa. Ei siellä mitään sisältöä vielä ole, mutta koitan jotain sinne k(l)ikkailla, ettei mene aivan tyhjän nauramiseksi (vaikka menee se silti, hahhah).

Ja elämästä vielä sen verran, että kaiken ylläolevan lisäksi (ja niin kuin ei neljäkymmentäseitsemänvuotiaan meikäläisen elämä olisi jo muutenkin ihan haastavaa) olen saanut kuulla ilmastoahdistuneilta , kuinka työmatkojeni takia työni on täysin turhaa ja tiesmitä sonteljoonia. Että en vaan ole osannut tehdä sitä oikein (tarkoittaen että istua peba tanassa paikoillani kotona ja olla lentelemättä ympäri maailmaa, koska joka työ voidaan tehdä näin kun vaan osaa ja haluaa). No en edes aloita selittämään (koska yritin, minä oikeasti yritin), mutta sanonpa vaan että kun vienti vetää, niin Suomessa pyörii muutakin kuin suomalaisten yhtä ja samaa rahaa yhdestä taskusta toiselle. Joka ei oikein tunnu riittävän…

Jotenkin tuntuu, että toivon ettei kukaan löydä edes tänne blogiin. Olisi kiva olla joku paikka minne tuulettaa ilman että kiviä lentää niskaan kylillä kulkiessa. Ei sillä että nää minun kotikyläläiset olisi mitenkään hankalia, kunhan vaan olen itse siinä iässä, että suusta olisi kiva päästellä mitä oikeasti ajattelee ja tuntee, kun niin monella tuntuu olevan täysväärä käsitys esimerkiksi minun elämästäni. Olen kuullut, että ihan vanhoilla ihmisillä – ja sitten toisaalta myös hyvin nuorilla ihmisenaluilla – on tämmöinen oikeus, että sanoa saa ja sitä ei edes katsota sillä tavalla erikseen pahalla. Koska nuoremmaksi en tästä nähtävästi enää tule, niin tiedätte kyllä mikä jäi vaihtoehdoksi. Jotenkin tuntuu kyllä tylyltä , että justiinsa vielä olin määritelty aina pikkulapsiperheen äitinä – ja nyt hyppäsin sitten suoraan mummoluokkaan. Missä h*lvetin välissä se elämä siinä välissä kerkesi tapahtua?! Ja varsinkin kun minulla on tietääkseni vieläkin suht pieni lapsi – ja useampikin noita kouluiäisiä. Miten ihmeessä tähän päädyttiin? Onko elämän kukkeimmat vuodet nyt ohi ?

Tämä tilanne vaatii nyt kyllä lauantai-illan kahveet, olkoonkin sitten miten keski-ikäistä menoa tahansa.