Lisää meistä – Eli kymmenen kysymystä vastauksineen (part 2/2)

Ei kai siellä vaan huokaistu, että vieläkö se jaksaa tätä samaa aihetta aina vaan jankuttaa – mutta tiedoksi että tätä aihettahan minä jaksan sitten maailman tappiin, jos niikseen tulee *vink*. Eli tässä niitä usein kysyttyjä kysymyksiä meistä (ensimmäinen osa löytyy täältä) :

Kuinka usein näette? Muutaman kerran vuodessa, koko ajan enemmän.

Eikö lähempää olisi löytynyt jotain yhtä hyvää? Tämä on kysymyksenä yksi yleisimpiä (tai vähän vastaava kysymys ”eikö sulle kukaan muu kelvannut”), mutta täysin absurdi. Ihan kuin mä nyt kysyisin, että tarviko sun siippas olla Parikkalasta, etkö olisi ketään Siilinjärveläistä kelpuuttanut. Höh! Eihän koko kysymyksessä ole mitään järkeä! Silti tätä kysyy aina joku jossain kahvikupposen äärellä. Ei oikein enää jaksa naurattaakaan.

Miten käy kun aletaan elämään sitä oikeaa arkea (nähtävästi verrattuna nyt elettävään ”juhlaan”?) No sitähän ei tiedä ennen kuin siinä hetkessä ollaan, mutta aika lailla arkea tässä eletään nytkin. Mietitään mitä sitä tekisi ruuaksi, puhutaan uutisista (siitä Brexitistä…) ja kommentoidaan jotain sarjoja tai elokuvia. Kuunnellaan musiikkia ja päivitellään ilmoja ihan joka ikinen päivä, oli ne ilmat sitten mitä tahansa! (Jestas me ollaan keski-ikäisiä!). Tasaisin väliajoin pitää tietenkin listata krempat, kun ei tässä enää kumpikaan nuoremmiksi tulla ja sitten voivotellaan ja mietitään mikähän linimentti mihinkin auttais. *tirsk*.

Jaettua elämää

Eikö vieraalla kielellä oleminen ole aina vähän sellaista puolinaista? No todellakin on. Ja ihan helkatin hyvä että onkin. Kerkiän meinaan minäkin äkkipikaisena vähän miettimään , ennen kuin annan palaa. Vaikka yllättävän nopeasti sitä on oppinut kyllä hermostumaan vieraallakin kielellä, että ei sen puoleen ole mainittavaa hyötyä ehkä enää huomattavissa. Toisaalta taas joka päivä opin ehkä pari ihan uutta sanaa, mitä en ole tähän päivään mennessä vielä kuunaan kuullut , yleensä ne tarkoittaa kuitenkin jotain jolle on jo toinenkin (tai kolmas) merkitys olemassa, mutta että onpahan sitten vaihtoehtoja mitä käyttää. Joskus täytyy vieläkin kuitenkin oikein päässäni pinnistää, että onko joku ilmaisu niin kuin negatiivinen vai positiivinen sitten loppujenlopuksi, koska se jos mikä on melko ratkaisevaa, jos esimerkiksi toisen hiustenleikkuuta tai vaikka lautas-annosta menee kommentoimaan. Minua on myös valistettu, että ihan jokaista oppimaani sanaa ei välttämättä kannata käyttää työelämässä (eh heh ). Suomenkielen opetus sen sijaan toiseen suuntaan ei ole tuottanut vielä kovastikaan tulosta, sillä jotenkin se unohtuu vallan (koko opetus), kun englannista kerran on se yhteinen kieli tullut.

Asiat voisivat olla hullumminkin.

Minne te meinaatte oikein asettua joskus, vai meinaatteko edes? No sen näkee sitten mitä tapahtuu, nyt on hyvä näin ja näillä mennään. (Tietenkin me meinataan). Nykymaailman menoa kun katselee, ihmisten muuttokuormia suhteisiin ja suhteista ulos, niin hyvää tekisi kyllä vähän kaikille tutustua siihen toiseen ihmiseen ensin ihan ajan kanssa, ettei koko yhteiselämä sitten ole sitä hämmästystä hämmästyksen perään ja katastrofista toiseen rämpimistä. Yllättävän moni parisuhde sinnittelee eteenpäin sillä alkuhuuman muistolla, vaikka elämä ei koskaan tosissaan enää olisi sinnepäinkään , millään tasolla. Entäs jos syitä olla yhdessä ei ole muita kuin se että halutaan olla yhdessä – ei ole yhteistä huushollia tai lapsia tai mitään sitoumuksia, jotka menevät hyvin usein sen varsinaisen toisesta tykkäämisenkin edelle – eikö silloin olla jo aika pitkällä kumppanin valinnassa? Jos koko maailmasta muuta ei halua kuin hänet… voiko enää parempaa ollakaan?

Suomenkieli hyvä kieli !

Olipas siinä nyt olevinaan tunteellinen loppuvire, mutta pääsitte varmasti ehkä jyvälle sen syvimmästä ajatuksesta? Elämä on ihan hirvittävän ihanaa juuri nyt; ei huoletonta, ei täydellistä, mutta ihanaa silti. Ihan tosissaan. Yllättävän moni pelkää sanoa ääneen (tai vielä vähemmän somessa ) että on juuri nyt onnellinen. Pelätään, että jos kaikki muuttuu, että jos kaikki meneekin pieleen, että mitä muutkin sitten sanovat. Vuonna kaksituhatta yhdeksäntoista todellakin kovin vanha ja jäykkä väittämä, mutta enemmän totta kuin ihmiset itsekään itsestään uskovat.

Minä päätin, että kirjoitan – koska voin. Ja koska nautin tästä elämänvaiheesta niin paljon, että haluan jakaa sen teidänkin kanssanne. Ja jos elämä mänöö mäkeen, niin sittenhän sitä ruikutusta vasta riittääkin.

Homssantuu ja pilkunviilaaja ne yhteen sopii, senhän te halusitte tietää – eli kymmenen kysymystä vastauksineen (part 1/2)

Enpä tiennyt mitä tein, kun kirjoitin blogin esittelyyn kumppanistani. Nyt on ihmiset kyselleet senverran tästä minun ( ja näköjään ennen kaikkea meidän) elämästä, että ajattelin tehdä siitä oikein oman pikku postauksen. Edelleen saa lähettää kysymyksiä ja terveisiä tänne tai facen/instan kautta , tai vaikka sinne sähköpostiinkin, jos haluaa ettei ne näy koko kansalle. Ja tähän pakko huhuilla, että M.T. ! Luin kivan postisi, mutta vahingossa klikkasin sen menemään, kun piti vastata, jos luet tämän niin laitatko vielä osoitteesi, niin saat vastauspostia 🙂

Minkä takia pitää olla ulkomaalainen mies?! No kamoon, minkä takia ei?! Heh heh. Siis oikeasti, ei kai ihminen (tai minä-ihminen ainakaan) päätä itse kehen ne tunteet syttyy. Siinä on aika monta muuta asiaa edellä koko tutustumis-prosessissa ja koska minä nyt satun tuntemaan ihmisiä eripuolilta maailmaa, niin lienee aika selvää että lähtökohtaisesti tutustuminen on silloin helpompaa ihmisten syntyperästä huolimatta, tai siis siitä välittämättä sen enempää. Tavallaan ymmärrän että ihmisiä tämä jotenkin kiinnostaa, mutta tavallaan en, koska en minäkään kulje kyselemässä miksi kukakin kenetkin lökäpöksynsä on valikoinut. Sitä niin sanottua valintakriteeriä olisi tarkistettava aika monessa kohdassa ennen sen valioyksilön valitsemista yllättävän monella, totean vain , näin muutamiakin rentuntekeleitä nähtyäni. Suomalaisuus ei tee kenestäkään sen parempaa tai pahempaa, eikä muunmaalaisuuskaan, sen puoleen.

Onni on jaettu hapankaalihodari

Mikä teidät yhdisti? Sosiaalinen media, senhän sä halusit kuulla, vai mitä? Eikun oikeasti, yhteiset kiinnostuksen kohteet, tylsästi mutta todesti sanottuna. Pitkään rakennettu ystävyys on aika luja pohja tässä elämässä myös.

Siis lentokonehan meidät yhdistää joka kerta, ah hah

Eikö tuommoinen välimatka ole kamala kestää? Raukka parka putoaa varmaan sohvaltaan kun vastaan että ei, mutta jos ei muutamia menkkahuuruisia parkuiltoja oteta huomioon, niin eihän se ole ollut. Tai siis tottahan sitä olisi mieluummin ilman välimatkaa, tietenkin, mutta ei se mikään lamauttava seikka ole . Päinvastoin, ihan paikallaankin tässä elämäntilanteessa. Tämmöiselle hätähousulle tekee hyvää edetä hitaasti mutta niin varmasti, ettei mikään enää heilauta puoleen eikä toiseen. Niin kuin ever.

Onneks nää junat kulkee , niin ei tartte kestää mitään bussiköröttelyä

Minkälainen mies sinulla oikein on? Minkälainen? Kaksijalkainen ja partasuinen. En ihan tarkkaan tiedä mitä tällä kysymyksellä on ajettu takaa, mutta täällä live-elämässäkin on kysytty mm. minkä värinen hän on, ihan näin suoraan. Tuohon kysymykseen taitaisi olla oikea vastaus pinkihkö, riippuen verenpaineen ja kuntosalitreenin tasosta. Noin niin kuin muuten, kuten otsikosta jo voi lukeakin, niin melkoisen pedantti, monella tavalla lahjakas, normaali keski-ikäinen mies. Keräilee sukkia minun jäljiltäni ja kiikuttaa lautaset ravintolassakin keittiöön asti, ettei vaan jätä jälkeensä ylimääräisiä sotkuja. Viisas ja lempeä. Hauskin tapaamani ihminen ikinä.

Kukaan kuvassa olevista ei ole mun mies, mutta muuten kiva kuva

Voiko kaukosuhdetta edes ottaa tosissaan ? En olisi edes välttämättä erikseen katsonut aiheelliseksi vastata tähän, ellen olisi lukenut aivan loistavaa kirjoitusta Facebookista, jossa tuttu naisihminen kertoi omasta kaukosuhteestaan. Kuinka se on just hyvä juuri siinä elämän tilanteessa (tai tilanteissa ), kuinka tapaamisten väli on melko lailla pitkä jossei vieläkin pidempi, kuinka muun elämän asettaessa aikatauluja ne harvat tapaamisetkaan eivät ole häävin monen päivän mittaisia ensinkään – mutta silti he ovat onnellisia ja he ovat yhdessä ja ovat olleet jo vuosia. Se että he ovat suomalaisia jotka asuvat Suomessa, ei tee tilanteesta mitenkään toista verrattuna omaani. Tätä mun tilannettahan vaikeuttaa ainoastaan Brexit, mutta senkin kommervenkit tiedetään vasta pitkän ajan päästä, sillä juuri nyt kukaan ei tiedä senkään vertaa!

Brex(sh)it, pardon my french

Tästä tuli nyt niin pitkä, että pätkäisen tämän tästä ja loput tulee sitten seuraavassa postauksessa. Sulatelkaa nyt tätäkin näin alkuunsa, minä jatkan nuhanenäisen sairastuvan hoitelua! Syksy on tosiaan tullut!

Taudin vakavuusasteikon mittaus tapahtuu pleikkarin ääressä

Oodi väärineletylle elämälle

Tiedättehän nämä iltapäivälehdet; ne jotka kertovat, etten ole osannut tehdä oikein mitään elämässäni oikein (sen paremmin kuin sinäkään). En avata suklaapatukkaa, käyttää jääkaappia, saati nauraa, tervehtiä, aivastaa – tai olla ihan yleisesti vaan olemassakaan , luultavasti. Jotenkin tuntuu, että miten voi olla olemassa joku ihmeellinen harhasukupolvi, joka oikeasti tekee uutisia noista aiheista. Ne samat varmaan, jotka hakee rahaakin automaatista ja maitoa kaupasta. Että mihinkä tässä mitään työpaikkoja tai maaseutua tarvitaan, kun meillä on jo kaikkea!

Sosiaalisen median influensserit (niin järkyttävä sana, että…) kertovat myös karua kieltään siitä kuinka säälittävää koko minunlaiseni taviksen sometteluelämä on. Pitäisi olla ammattilaisen ottamat tyylikuvat eikä mitään pohjaanpalaneita kattilanpohjia eikä kumisaappaita. Pitäisi olla joka kuva instagramissa samantyylinen, jotta sitä selatessa jotenkin harhautuisi kuvittelemaan minun elävän jossakin seepiansävyisessä rinnakkaistodellisuudessa. Pitäisi myös ylläpitää sitä sallittua valetilaa, että kaikki herää tukka tällingissä ja meikit mintissä, eikä kenenkään bad hair day saisi siis oikeasti näyttää pahalta. Ei saisi myöskään kertoa, että tein just ruokaa, tai että kävin lenkillä, koska jokaisen pitäisi poseerata palmunvarteen nojaten ja kertoa kuinka tasa-arvo ja ilmastonmuutos on mielessä vaikka mikä olis. Tavallinen elämä on out ja siitä ei puhu kuin ymmärtämättömät juntit.

Blogejakaan ei saa kohta enää tavalliset ihmiset kirjoittaa, eikä varmaan kohta lukeakaan, ellei ole ensin käynyt jotakin rekryä läpi näiden influenssereiden taholta. Ihan on kamalaa kun kaiken maailman tunarit tulee tänne sönköttämään omiaan (ihan kuin jotain kiinnostaisi) ja sitten vielä viedään niin kuin uskottavuus jotenkin niiltä astetta paremmilta ihmisiltä blogeineen. Minäkin olen niin tunkki näissä tietokoneasioissa, että sain taas sen edellisen blogini jumittumaan – ja kaiken kukkuraksi kun laitoin tämän sitten pystyyn, niin tämäkin oli juntturassa tuossa melkein viikon. Juu ei tartte neuvoa, vika on varmaan koneessa(ni), tai käyttäjässä.

Blogille on ihan oma Facebook-sivukin olemassa, jonka nimi täsmää tähän Puhekuplia-blogiin , että sillä tavalla loogisesti olisin edes sillä puolella liikkeellä. Vanha blogin face-sivu kun oli Facebookin mielestä niin pyhä, että sitä ei saanut muuttaa tälle nimelle. Lord have mercy sanonpa vaan, kun vanhan face-sivun käyttäjänimi kuitenkin oli tämä ”puhekuplia” (mutta sivun otsikko Life of Larissa). Facebook nätisti vain intti, että muutosta ei voi tehdä, koska se johtaisi kaikki sen sivun seuraajat harhaan! Voinette arvata että perustelin verrattain tiukasti muutamaan kertaan heille että harha heillä on housuissaan, mutta jostain syystä ei nimenmuutosta silti herunut. (Oikeasti olin ihan kiltti heille. Ei ehkä olisi kannattanut.) No uusi sivu on nyt siellä. Käykää seuraamassa, jos huvittaa. Ei siellä mitään sisältöä vielä ole, mutta koitan jotain sinne k(l)ikkailla, ettei mene aivan tyhjän nauramiseksi (vaikka menee se silti, hahhah).

Ja elämästä vielä sen verran, että kaiken ylläolevan lisäksi (ja niin kuin ei neljäkymmentäseitsemänvuotiaan meikäläisen elämä olisi jo muutenkin ihan haastavaa) olen saanut kuulla ilmastoahdistuneilta , kuinka työmatkojeni takia työni on täysin turhaa ja tiesmitä sonteljoonia. Että en vaan ole osannut tehdä sitä oikein (tarkoittaen että istua peba tanassa paikoillani kotona ja olla lentelemättä ympäri maailmaa, koska joka työ voidaan tehdä näin kun vaan osaa ja haluaa). No en edes aloita selittämään (koska yritin, minä oikeasti yritin), mutta sanonpa vaan että kun vienti vetää, niin Suomessa pyörii muutakin kuin suomalaisten yhtä ja samaa rahaa yhdestä taskusta toiselle. Joka ei oikein tunnu riittävän…

Jotenkin tuntuu, että toivon ettei kukaan löydä edes tänne blogiin. Olisi kiva olla joku paikka minne tuulettaa ilman että kiviä lentää niskaan kylillä kulkiessa. Ei sillä että nää minun kotikyläläiset olisi mitenkään hankalia, kunhan vaan olen itse siinä iässä, että suusta olisi kiva päästellä mitä oikeasti ajattelee ja tuntee, kun niin monella tuntuu olevan täysväärä käsitys esimerkiksi minun elämästäni. Olen kuullut, että ihan vanhoilla ihmisillä – ja sitten toisaalta myös hyvin nuorilla ihmisenaluilla – on tämmöinen oikeus, että sanoa saa ja sitä ei edes katsota sillä tavalla erikseen pahalla. Koska nuoremmaksi en tästä nähtävästi enää tule, niin tiedätte kyllä mikä jäi vaihtoehdoksi. Jotenkin tuntuu kyllä tylyltä , että justiinsa vielä olin määritelty aina pikkulapsiperheen äitinä – ja nyt hyppäsin sitten suoraan mummoluokkaan. Missä h*lvetin välissä se elämä siinä välissä kerkesi tapahtua?! Ja varsinkin kun minulla on tietääkseni vieläkin suht pieni lapsi – ja useampikin noita kouluiäisiä. Miten ihmeessä tähän päädyttiin? Onko elämän kukkeimmat vuodet nyt ohi ?

Tämä tilanne vaatii nyt kyllä lauantai-illan kahveet, olkoonkin sitten miten keski-ikäistä menoa tahansa.