Kun keski-ikäiset seukkaa

Tästä olen saanut niin monet naurut, että en edes ole enää pysynyt laskuissa kuinka monet – ja mitä todennäköisimmin tulen edelleen jatkamaan samalla hervottoman huvittuneella linjalla eteenkinpäin, – sillä mihinkäs sitä hyväksi havaitsemaansa (autenttista) lähestymistapaa mihinkään muuttaisi. Ainakaan mihinkään totisempaan.

Joskus silloin nuorena sitä mietti asioita niin viimeisen päälle yksityiskohtaisesti ennen joitakin treffejä, että eipä siinä paljoa jäänyt edes mahdollisuutta millekään mokaamiselle. Vaatteet katsottiin valmiiksi (ja sen mukaan mikä näytti päällä parhaimmalta) hyvissä ajoin (puhun päivistä, etukäteen) ja itse treffipäivä aikataulutettiin niin, että valmistautuminen sujui kuin vettä vaan ja oikeaan aikaan sitä oltiin täydessä tällingissä valmiina lähtemään ihmisten ilmoille. Saattaa tietysti olla että joku edelleen tekee näin, vaikka olisikin tässä iässä. Ollaan kaikki erilaisia, myös tälläkin saralla.

Tällä hetkellä minä elän kuitenkin ympäristön ja vallitsevien olosuhteiden armoilla (ja armosta, ahh hahh) ja sitä mietittävää on niin paljon enemmän siinä elämässä koko ajan samaan aikaan, ettei ihan ehkä vaan pysty keskittymään vain ja pelkästään itseensä.

Tässä iässä (ja elämäntilanteessa) sitä miettii esimerkiksi asuvalinnassa enemmän käytännöllisyyttä ja miltä ne vaatteet tuntuu päällä, kuin jotakin vimosen päälle tyylikkyyttä (eihän ne toki toisiaan poissulje, mutta tiedätte varmaan mitä tarkoitan). Niin kuin, että entäs jos sataa, luttaantuuko joku kolttu nyt mun nahkaani kiinni ja näyttää ihan käärepaperilta sen jälkeen muhkuraisen lahjapaketin päällä vai mitä tämä nyt on ; ja kävelläänkö me pitkäkin matka jostakin johonkin , niin että otanko jotkut vaellusmonot sittenkin ettei taas ole rakot kantapäässä ja varpaissa seitsemän viikkoa pienen kahvillakäymisen jälkeen muistuttamassa hetkestä kun yritin olla hieno mutten käytännöllinen ; entäs vaaleat vaatteet , jos kaadankin päälleni jotakin (tietysti) värikästä sapuskaa ja sitten olen ihan ruokalapun näköinen jossain ruokailua seuraavassa konsertissa, onko se sitten kuitenkaan sitä mitä aattelin että siitä mut muistetaan vielä maan rajojen ulkopuolellakin tämän vierailun jälkeen ; ja laitanko hiukset kiinni vaikka hörökorvat näkyykin silloin ja jossain vaiheessa ponnari aina alkaa kiristämään jostain aivoista asti päänahkaa, mutta jos (ja todennäköisemmin kun) tuulee ja hiukset on auki, niin ne näyttää vartin päästä ihan riihipeikolta eikä mikään maailman hiusharja mahdu siihen pieneen ainokaiseen käsiveskaani (joka ei näytä kauppakassilta) sitä taltuttamaan. Ja paljonko voi laittaa meikkiä ettei näytä liian tällätyltä ja liian yritteliäältä näyttää twenty again, mutta ettei toisaalta näytä siltä että ei ole nähnyt yhtään vaivaakaan laittautumisen eteen, että morjensta pöytään, tulin tuosta saunasta notta , ootas kun niistän nenäni, niin lähetähän -tyyppiseltäkään.

Hirvittävän paljon kaikenlaisia arvoituksia ratkaistaviksi.

Eikä siinä edes kaikki. Ennen ensitreffejä vieraassa maassa voi myös käydä niin, että joudutkin yllättäen katsomaan kalenteria vatsakrampeissasi hetkeä ennen ja miettiä että jaaniinnämä , päättivätkin tulla sitten nyt tällä tavalla etuajassa. Mitäs minä nytten teen (täällä vieraassa maassa ja kellon ollessa viittä vaille treffitkin). Mutta voi myös käydä niin, että treffikumppani kysyy vaan muina engelsmanneina että käynkö kaupan kautta siis hakemassa sulle jotain tampooneja niin päästään lähtemään- ja ongelma on ratkaisu . (Ennenkuin sitä edes kerkisi varsinaisesti olemaankaan).

Voi myös käydä niin että kaikki viimeisetkin häveliäisyyden rippeet (jos eivät jo äskeisestä menneet) rapisee sitten siinä hyvässä alkuvauhdin vaiheessa, kun mennään esimerkiksi octoberfesteille yhdessä ja maistellaan sekä oluita että erilaisia mausteisia makkaroita joissa on sauerkrautia , yhdessä. Voi olla että kummankaan maha ei sitä mallas/kaali-sekamelskaa kestä ilman väistämätöntä paineen poistoa jostain päin, eikä siinä enää kahdennenkymmenennen kohdalla kuulkaa viitsi mennä vienosti sivummalle pihauttamaan, todellakaan.

Että siinä ei lasketa todellakaan kuukausia saati vuosia siinä , että kuinka kauan meni kun kehtasit ensimmäisen kerran.. Kun tästä (ainakin naisten keskuudessa puhutusta suhteen vakavuuden tason mittarista, siis toisen seurassa ääneen pieraisusta) mainitsin engelsmannille noilla oktober-fart-festejen jälkikatkuilla , niin hän totesi ykskantaan että voit sanoa että kuullut en ole vieläkään mutta haistanut senkin edestä. Näin meillä. Puhutaanko teillä näistä asioista ääneen ja missä vaiheessa? Minä näköjään olen ylittänyt jonkun toisenkin rajan kun kirjoitan näistä julkiseen blogiinkin jo. Eihän mua siis pidättele enää mikään! (Kirjaimellisesti, pun intended!!)

Sitten saattaa hyvinkin käydä myös niin, että kun ei olla missään kekkeessä teini-iässä enää, niin jonkun mukavan ulkoilun ja syömisen jälkeen sitä herää kirjaimellisesti tyynynkuva poskessa keskellä pimeyttä ja miettii sitä kuuluisaa mitä maata mitä valuuttaa – ja tajuaa että kuules prinssi uljas, me ollaan nukahdettu joskus iltapäivällä (mahdollisesti, viimeisiä muistikuvia sinisestä taivaasta ikkunan takana mieleen siinä palautellen) kuin pienet porsaat ja se joku keikka mihin meidän piti mennä, on varmaan keikateltu jo. Ja arvatkaa mikä on parasta? Kumpaakaan ei haittaa pätkän vertaa, sillä kunnon unen arvostus on tässä kohta elämää huippulukemissaan.

Että semmosta settiä. Kaikkea sitä kokeekin ihminen, kun vaan uskaltaa elää. En malta odottaa mitä kaikkea vielä tuleekaan!

Hetki jota en muista mutta joka muutti maailmani

”Hei! Mitä kuuluu?”

Se saattoi ehkä olla noin, tai sitten jotain muuta. En ole varma. En muista siitä mitään! Se oli ihan tavallinen päivä. Pihan koivut heiluttelivat lehtiään iltatuulessa, minä vetkuttelin keittiön siivoamiseen ryhtymistä ja selailin sosiaalista mediaa ajatuksena lueskella mitä muut puuhailivat juuri sillä hetkellä.

Jossakin siinä se viesti tuli, tutulta ihmiseltä, josta silti en tiennyt juurikaan hänen kaunokirjallisia tekstejään enempää. Toki olen sitä mieltä, että niiden kirjoitusten kautta tiesin hänestä jotakin enemmän kuin moni joka tuntee ihmisen ehkä muuten, mutta ei niitä hänen sisimpiä ajatuksiaan. Niitä jotka fiktion kirjoittamisen kautta paistavat sieltä tarinoista läpi. Hänen tapansa ajatella, hahmottaa maailmaa, elämää. Minä olin nähnyt siitä siivun ja se oli herättänyt kiinnostukseni. Silti, en koskaan sanonut mitään. Ehkä joskus jotain ”onpa hyvä teksti” – tyyppistä ja hän aina kohteliaasti , kohteliaana, kiitteli.

Se oli ihan tavallinen päivä, josta tuli kuitenkin sen tervehdyksen myötä aivan jotakin muuta. Päivä, joka muutti elämiä. Ajatelkaa, mikä vaan päivä voi olla sellainen ja tämä nyt sitten oli.

Mutta kun sitä miettii , miettikää nyt,…. Sanat, nuo sanathan hitto vieköön, nehän on vaan kirjaimia, aakkosia, joita laitamme tiettyyn valitsemaamme järjestykseen ja ”lähetämme” eteenpäin muiden ihmisten tulkittavaksi. Kuinka tavallista. Tylsää. Ei kovin spesiaalin kuuloista. Siinähän ne meinaan on. Kaikkien saatavilla ja käytettävissä. Senkun sanot menemään.

Miksi ne sitten pystyvät muuttamaan maailman, montakin kerrallaan! Siinäpä kysymys – mutta kai se salaisuus piilee siinä kuinka me laitamme sanoihin merkityksiä ja joillekin ne merkitsevät sitä samaa ihan ilman selityksiä . Kun nämä sitten kohtaavat, ollaan saavutettu jonkinasteinen ymmärrys. Kuulostaa kovin korkealentoiselta höpötykseltä , mutta oikeastaan on kovin yksinkertaista: kun sinä tiedät, niin tiedät. Tiedät kyllä. Silloin kun elämässä tulee vastaan hetkiä ja tilanteita jolloin ei tule mieleenkään kyseenalaistaa mitään vaikka kaikki olisi juurikin jonkun järjen mukaan kyseenalaistettavissa – silloin ollaan sen yhteyden äärellä, jota minä tässä haen. Jota minä silloin koin- ja edelleen koen.

Sillä vaikka tuosta koivunlehtien heilutteluillasta on jo aikaa, niin mikäänhän ei ole kuin ennen. Kaikki muutos ei tapahdu yhdessä hetkessä, eikä edes yhdessä ihmisessä, mutta tapahtuu kuitenkin.

Tämä on ollut tähän mennessä matka sinne jonnekin, matka itseen, matka menneeseenkin. Kuka minä olen suhteessa ympäristööni. Olen muuttunut niin kovasti muiden mielestä, itse tiedän että olen vain se mikä olisi aina pitänytkin olla.

Joskus mietin tietävätkö ihmiset sanojensa merkityksiä ollenkaan. Heittelevät vain menemään ja odottelevat ettei reagoida tai oteta itseensä. Sitten taas välillä ihmetellään , että kun kukaan ei ota tosissaan, kun kukaan ei kuuntele.

Vaikka en niitä sanoja nyt tässä muistakaan sanasta sanaan, niin muistan kyllä hyvinkin niiden vaikutuksen. Senhän jäljiltä tässäkin nyt istun. Ja sanani ovat samalla sivulla hänen kanssaan.

On ihanaa olla neljäkymmentäseitsemän

Ei ole yksi eikä kymmenen kertaa viikossa, kun minulle sanotaan jotain minun iästäni. Se on aina jotenkin pielessä. Liian paljon tai liian vähän.

6-vuotiaan eskarilaisen äidiksi olen ihan liian vanha, samanikäisen isoäidiksi auttamattomasti liian nuori. Tyttöystäväksi olen omastakin mielestäni kyllä kaksikymmentävuotta liian vanha ainakin, toisaalta joku ”ystävätär” kuulostaa niin kalkkeutuneelta omaankin korvaani, että rypyt kuroutuu heti millin syvemmälle jo pelkästä ajatuksesta.

Tuntuu että suurin osa tämänikäisistä elää jonkun suuren yksilönvapauden aikaa, kun lapset ovat lähteneet pesästä tai ainakin kasvaneet jo aikuisuuden kynnykselle ja ehkä ammatillisesti lähdetään etsimään itseä jostain ihan uudesta – tai aloitetaan joku harrastus joka on vähintään niinkuin laskuvarjohyppy tai mandariinikiina. Minä sensijaan mennä tussutan ihan samassa elämäntilanteessa kuin kaksikymmentävuotta sittenkin (silloinkin minulla oli 6-vuotias talossa kröhöm) ja olenkin monen silmissä varmaan ihan paikalleni jumittunut ikuinen mammailija. Kuinka monta kertaa kuulenkaan, että ”en minä enää jaksaisi” tai ”onneksi ei enää tarvitse”. No olen täysin samaa mieltä ! Jos sinusta tuntuu ettet enää olisi niin kuin tarpeeksi hyvä äiti pikkunassikalle, niin mikä lykky ettet sitä sitten ole!

Sen sijaan minun elämäni, vaikka se saattaa tuntua kovinkin samalta kuin on aina ollutkin, on myös kuitenkin ihan toisenlaista kuin se oli silloin joskus ja siinä välilläkin.
Minä olen muuttunut, ajat ovat muuttuneet ja lapsetkin ovat muuttuneet, tietenkin.

Nyt kun enää nuorimmainen on pieni (hänkin siis jo eskarilainen) ja muut jo koululaisia ja/tai aikuisia, niin koko perheen dynamiikka on aivan erilainen. Meillä on paljon täällä ihmisiä ja touhuamisia, jokainen ikänsä mukaan niissä sitten on mukana (tai ei ole, ihan miten nyt kukin sen haluaa). Elämäni ei ole hiekkalaatikolla istumista, mutta se on edelleen satukirjojen lukemista ja Fröbelin palikoita. Vapaapäivien aamuina herään kun ei enää nukuta, sen sijaan että joku pikkuihminen nyppisi minut hereille kulmakarva kerrallaan. Saan juoda aamukahvini ihan niin rauhassa kuin haluan ja kukaan ei kuole nälkään jääkaapin edessä, vaan osaa itse voidella leipänsä ja kaataa maitonsa, jos nälänhätää lähentelevä tarve tulee (toki palvelua halutaan kyllä edelleen , jos vaan sattuisin olemaan hövelillä päällä).

Koska omat vanhempani ovat olleet edesmenneitä jo kymmenen vuotta , niin varsinaista isovanhemmuutta meidän nuorimmat eivät enää siis koe sillä tavalla, kuin esimerkiksi nuorien perheiden tämän ikäiset lapset kokisivat (noin keskimäärin). Mutta meillä on sensijaan isot sisarukset jotka ottavat omiin koteihinsa kyläilemään, vievät elokuviin ja tekevät jotakin spesiaalia. Lisäksi meillä on tämä oman kodin mummolana toimiminen, joka saattaa olla ulkopuolisen käsitettäväksi kovin haastavaa, mutta on oikeasti ihan parasta ja menee yllättäen täysin luonnostaan.

Toiset ihmiset, kun ensin kauhistelevat kuinka tämänikäinen nyt mummoilee, tekevät ongelman seuraavaksi siitä kuinka se sellainen ”aito” mummous jää nyt vallan kokematta, koska on näitä omiakin pellavapäitä tässä. Koetaan, että isovanhemmuus on arvokasta ja oikein suoritettua vain silloin, kun se lapsenlapsi on siinä käsissä kaksneljä seitsemän silloin kuin sen aika on ja mitään muuta ei voikaan isovanhemman elämään silloin mahtua. Kuin se jäisi jotenkin vajaaksi kun perunoita keitetään muillekin lapsille ja jäätelöitä hamstrataan useammalle kuin yhdelle.

Kyllä minä uskallan väittää, että meillä tämä sukupolvien välinen helliminen on silti ihan voimissaan, vaikka kuinka onkin niitä omiakin samanikäisiä lapsosia. Mummun pikku mussukka tietää, että spesiaaliherkkuja juuri hänen makuunsa on varmasti hankittuna ja toisaalta – tämä oma porukkakin hellii pientä prinsessaa niin, ettei toisen tarvitse välillä edes askeleita ottaa, kun pääse reppuselässä siirtymään halutessaan huoneesta toiseen. Meillä on hyvä just näin ja siinä ei ikä sanele oikeastaan mitään osaa – paitsi sitä osaa, että lapsenlapsi itse oli kertonut jossakin että hänelläpä on sellainen mummu jolla ei ole ollenkaan ryppyjä! Siinäs kuulitte! Näette siis kaikki väärin, jos kuvittelette toisin.

Toisaalta,  minä itsenäni elän ihan sitä samaa siirtymäaikaa kuin muutkin ikäiseni naiset (nyt ainakin). Lastentekoaika on auttamattomasti ohi , mutta toisaalta ne paljon puhutut menopaussioireetkaan eivät ole vielä tulleet. Siinähän sitten ollaan ja ihmetellään tälläisessä ihmeellisessä välitilassa, keski-iässä. Samalla tavalla miettii elämän tarkoitusta ja sitä mitä haluaa vielä elämässään tehdä ja nähdä (vai haluaako mitään, sekin on ihan yksilöllistä). Samalla tavalla sitä katsoo kauhuissaan ilmastokriisiä ja toisaalta nykynuorten tuoretta aikuista sukupolvea, joka on niin paljon enemmän hetkessä elävä kuin me ikinä – ja samalla hyvin  kunnianhimoinen, paljon kunnianhimoisempi kuin minä ikinä olin. Samalla tavalla sitä miettii elämän rajallisuutta ja toisaalta sitä, että juuri nyt on hyvä näin.

En haluaisi olla minkään muun ikäinen kuin mitä olen, tiedän tarpeeksi voidakseni antaa joidenkin asioiden vain olla ja toisaalta tiedän tarpeeksi voidakseni tehdä juuri sitä mitä haluan, painella tukka liehuen kohti unelmia ja nauttia joka hetkestä ilman että pitää miettiä mitä muut minusta ajattelee, – sillä kaikki hölmöyshän menee jo höperyyden piikkiin! Kreisi keski-ikäinen on kuulkaa aika pitelemätön, joten kannattaa pysyä ”kanavalla” (vai oliko se, että ”kaukana”, hehheh)!

Viha

Jo jokin aika sitten kirjoitin luonnoksen tästä aiheesta, mutta jätinpä sitten raukkuuttani julkaisematta. Mietin kaiken maailman mitähännekinnyttästäsanoo -merkityksiä ja ajattelin, että kyllä se siitä, kun aikaa kuluu.

No ensinnäkin paskat, ei se siitä. Ja toiseksi, luin erittäin hyvän kirjoituksen Poikien äideiltä ja jotenkin ajattelin, että nyt minun on todellakin aika kirjoittaa tästä.

Kuten yllälinkatusta blogitekstistä voi lukea, siinä käsitellään vihan ja oman onnellisuuden välistä suhdetta. Kuinka negatiiviset tunteet eivät ole tie minnekään, eikä avaa mitään ovia. Kuinka me olemme vastuussa itse siitä mitä tunnemme ja jos ja kun haluamme tuntea positiivisia tunteita (kuten onnellisuutta), on sekin ja varsikin se omissa käsissämme.

En voisi olla enempää samaa mieltä tuosta lopusta. Omissa käsissämme hyvinkin.

Mutta valitettavasti (ja tämä on niitä asioita, joissa olisin niin mielelläni väärässä! Voisiko maailmankaikkeus kuulla tämän ja osoittaa sen hömpäksi, niin voisin tulla kirjoittamaan, kuinka hyvä kantaa ja muuta sellaista?) , kuten jo ehkä saattoi tuosta sulkuihin päätyneestä purkauksesta aistia, hyvällä ei välttämättä pääse yhtään mihinkään – paitsi helvetin syvään kuoppaan josta kukaan ei ole sinua kaivamassa ylös.

Toki minä jo vuosia sitten lakkasin odottamasta ihmisiltä samaa mitä minä heille annoin. Sehän on lähtökohtaisestikin jo väärin, emme me ole samanlaisia, emme me odota esimerkiksi ystävyyssuhteilta samaa, emme me tarkoita samoilla tuntemuksilla ja teoilla samoja asioita. Toiselle omista ja vain omista murheista aina kertominen on sitä jakamista ja ystävyyttä, toisen mielestä se voi olla hyvinkin ahdistavaa ja tuntua itsekkyydeltä. Toisen mielestä omista asioistaan puhumattomuus on hienotunteisuutta, niitä asioita ja toisia ihmisiä kohtaan, toiselle se tarkoittaa että olet kylmä etkä halua olla ystävä(llinen) kenellekään, kun et jaa asioitasi.

Julkisesta bloginpitämisestä huolimatta olen ollut aina aika yksityinen ihminen, saatan kertoa valitsemistani asioista paljonkin ja toisaalta pitää itselläni asioita, joita kukaan ulkopuolinen ei tässä maailmassa koskaan tule tietämään. Ei kukaan, ei koskaan. Mielestäni tämä linja on ollut se mikä on kantanut ja edelleen jatkan sillä. Valitsen siis mitä kerron jatkossakin , kuten nyt.

Olen ollut aina hyvin pitkäjänteinen ihminen; kärsimätön olin joskus kovastikin, mutta ei se tarkoittanut suinkaan että olisin ollut lyhytnäköinen yhtään minkään asian kanssa. Se että hermo tuppasi menemään, kun joku ei pitänyt aikatauluista kiinni kerta toisensa jälkeen , tai että joku perui puheensa aina pyhästi luvattuaan milloin mitäkin, oli tapaani ilmaista sitä, että nämä asiat olivat minulle tärkeitä ja minä pidin niistä kiinni. Ja että harmitti todella paljon ettei joku toinen tehnyt samoin.

Olen myös ollut hyvin sietäväinen kaikenlaisen loanheiton suhteen, hyvin hyvin sietäväinen. Ja tämä arvio sietokyvystäni tulee ihan vain ja pelkästään teiltä muilta ihmisiltä, sillä joka kerta kun avaan edes sitä jäävuoren huippua asioista jotka on täyttä sairasta julmuutta ja hyvksikäyttöä, mutta minulle on ihan fine koska myötätuntoni muita ihmisiä ja heidän epätäydellisyyksiään kohtaan on välillä äärimmäisen suurta, on vastaus aina joka kerta tämä sama : minä en olisi kestänyt, minä en olisi kuunnellut, minä en olisi sietänyt – edes alkua pidemmälle. Ja voi kuinka paljon, niiiin paljon on vielä kertomattakin, kuinka pidemmälle olenkaan venyvyydessäni oikein mennyt. Ne on niitä asioita joita ette minulta kuule, ettekä näe, mutta jotka silti on olemassa minun elämässäni ja syö sisältäpäin joka ikinen päivä, hetki, hengenveto. Senkin kanssa oppii näköjään elämään.

Mutta me ihmiset, minä ihminen, olen rakennettu niin, että jos me päästämme jotakin hyvää itsestämme ulos, niin samalla ovenavauksella sitä saakelin paskaa pääsee tulemaan vyörymällä sisään. Tiedättehän: vähän kuin päästäisi yhden kärpäsen lempeyttään ovesta ulos ja tilalle tulisi sata pesästään karkotettua hyvin kiukkuista ampiaista. Että kivat sille kärpäselle, mutta .

Siinä vaiheessa sitä ihminen musertuu. Lopulta. Vaikka mitä nielet, vaikka mitä olet välittämättä, vaikka mitä tekisit, niin se mitä samalla tulee takaisin on vaan kertakaikkiaan liikaa ”elä ja anna muidenkin elää” – mottoiselle ihmiselle. Mutta, eipä hätää. Olen oivaltanut lääkkeen tähänkin vaivaan.

Se on kiukku. Älä jumalaare enää ymmärrä kaikkea. Älä hymyile sille idiootille, joka sanoo ” ei millään pahalla, mutta”. Sano ihan suoraan vaan, että oletpa harvinaisen tyhmä tuonkin ikäiseksi ihmisolennoksi. Sano, että olipa ehkä huonoiten käytetyt viisitoista sekuntia elämästäni, kun sinuakin kuuntelin. Sano, että mikä ikinä luuletkin olevasi, hyvin suuri todennäkäisyys on nyt että et ole sinnepäinkään kun sua tässä kuuntelen. Näytä sitä (noh, henkistä) keskisormea suoraan päin naamaa. Näytä että sinua ei kiinnosta. Lopeta sietäminen ja ymmärrys. Lopeta ainainen kiltteys. Sillä ei saavuta mitään tässä maailmassa, ja jos joku on eri mieltä niin kerronpa että loppujen lopuksi ne on ne senkin kiltin ihmisen ympäristön muut ihmiset, jotka hoitaa sen rumemman puolen ja vetää sileäksi kiukulla ja inholla sen mitä ehkä me jokainen voitaisiin tehdä jos vaan lakattaisiin sietämästä. No, kaikilla meillä ei ole sitä harjaajajoukkoa, joten tehdään kuule itse omat siivomme.

Joten ei, älä laita minulle viestiä, että sosiaaliseen mediaan vaihtamani profiilikuva on kamala, että ”se vanha oli kyllä paljon parempi”. Mitähän helvettiä se kuuluu kellekään minkälainen kuva minulla siellä on, näytä vaan ihan oma elämäsi sieltä niin , ei ole kovinkaan kummoista minun silmääni (sikäli että oikeastaan edes kiinnostaisi). Älä kerro minulle että näytän vanhalta (minähän olen kuitenkin neljäkymmentäseitsemän), – itse näytät tyhmältä. (Ja se on sentään ominaisuus johon itse voisimme vaikuttaa, vanheneminen on vääjäämättömyys.)

Älä tule minulle kertomaan, että pelkkää hyvää minä sinulle vaan haluan, kun olet ensin halunnut ja tehnyt niin paljon pahaa. Aikasi on mennyt minun vastaanotollani, eikä uusintamahdollisuutta ole. Paljon tässä elämässä olen sietänyt ja edelleen siedän, mutta kun raja tulee vastaan niin se on sitten siinä, eikä siitä enää neuvotella.

Minun onneni rakentuu niistä asioista jotka minulle on tärkeitä ja jos aiheutat minulle vähänkään negatiivisia fiboja niin voit olla varma ettet kuulu minun joukkoihini. Ihmisillä on tapana aikansa jotakuta huonosti kohdeltuaan joskus niin sanotusti parantaa tapansa (omasta mielestään). Alkaakin hyväksi ja kivaksi ja myötätuntoiseksi ihmiseksi. Ja sitten odottaa, että muu maailma ottaa tämän muutoksen avosylin vastaan. Että tokihan tässä nyt ymmärretään, kun sä olet nyt kerran ihan aidosti hyvällä liikenteessä.

Voi kullat pienet, ei. Se ei mene niin. Ne kaikki kerrat kun olet minusta puhunut pahaa selkäni takana ja olen silti sinulle aidosti hymyilyt ja ollut ystävällinen. Ne kaikki kerrat kun olet oman elämäsi virheissä käynyt minun kimppuuni ilman mitään syytä ja epäreilusti ja minä olen nyökytellyt ja antanut sinun olla paska. Ne kaikki kerrat kun olet luvannut ja pettänyt lupauksesi silmääkään räpäyttämättä ja minä olen joutunut asian nielemään, koska olen vastuussa myös pienistä ihmisistä enkä vain itsestäni (mikä on kyllä pelastanut monta kanssakulkijaa tuuletuksiltani). Ne kaikki kerrat on tässä ja enempää ei tule.

Minun ei tarvitse ymmärtää , ei välittää, ei piitata tuon taivaallista. Minun ei tarvitse miettiä ketään kun edes suunnittelen elämässäni jotakin, ei minun tarvitse miettiä vaikutuksia muihin . Ei minun tarvitse olla ajoissa , ei minun tarvitse antaa selityksiä, ei minun tarvitse antaa mihinkään sataprosenttista panostani. Ei minun tarvitse olla hyvä ihminen ollakseni hyvä ihminen itselleni.

No, niin. Miten tämän paatoksen nyt sitten nätisti tässä lopettaisi, ehkä sanomalla että tietäjät tietää. Ne jotka ymmärtää, on sitä tehneet jo ajat sitten. Ne jotka aidosti ottavat minutkin ihmisenä eikä vain jonakin hyödykkeenä itselleen – ne on edelleen elämässä, lukemassa tätäkin ehkä ja nyökyttelemässä. Jos taas koit että pahoitit mielesi, niin tiedät olevasi niitä toisia.

Uuden elämän ensimmäinen päivä

Se päivä, ihan joku päivä vaan.

Kun yhtäkkiä se on tässä. Pelottaa ja ihastuttaa yhtä aikaa. Ihan kuin kiipeisin vuoristoradan vaunuun, sinne minne en suurin surminkaan halua, mutta silti se kutkuttaa ja menen, niin vapaaehtoisesti ja innolla menenkin. Siltä tämä tuntuu.

Kun kaikki oli ennen sellainen kapea viiru valoa, joka meni jonnekin eteenpäin. Ikään kuin valonsäde. Auringosta. Se näytti sopivasti kaikkea, mutta ei liikaa silti mitään.

Nyt on kuin kaikki ovet aukaistu, ikkunaluukut läväytetty sepposen selälleen, kattokin otettu irti jotta kaikki valo mitä maailmasta löytyy, on nyt päällä ja paistamassa päin kaikkea.

Ja se valo näyttää kaiken, ihan kaiken. Läpivalaisee todellisuuden, joka nurkan, eilisen ja huomisen.

Siinä se tulevaisuus sitten on edessä. Kirkkaana ja selkeänä, mutta täynnä niin monia yksityiskohtia, että tuntuu kuin katsoisi elokuvaa ja kuuntelisi radiota ja lukisi vielä kirjaakin samaan aikaan.

Silti en olisi missään muussa juuri nyt. Koko eletty elämä on tähdännyt tähän ja tässä minä olen.

Lisää meistä – Eli kymmenen kysymystä vastauksineen (part 2/2)

Ei kai siellä vaan huokaistu, että vieläkö se jaksaa tätä samaa aihetta aina vaan jankuttaa – mutta tiedoksi että tätä aihettahan minä jaksan sitten maailman tappiin, jos niikseen tulee *vink*. Eli tässä niitä usein kysyttyjä kysymyksiä meistä (ensimmäinen osa löytyy täältä) :

Kuinka usein näette? Muutaman kerran vuodessa, koko ajan enemmän.

Eikö lähempää olisi löytynyt jotain yhtä hyvää? Tämä on kysymyksenä yksi yleisimpiä (tai vähän vastaava kysymys ”eikö sulle kukaan muu kelvannut”), mutta täysin absurdi. Ihan kuin mä nyt kysyisin, että tarviko sun siippas olla Parikkalasta, etkö olisi ketään Siilinjärveläistä kelpuuttanut. Höh! Eihän koko kysymyksessä ole mitään järkeä! Silti tätä kysyy aina joku jossain kahvikupposen äärellä. Ei oikein enää jaksa naurattaakaan.

Miten käy kun aletaan elämään sitä oikeaa arkea (nähtävästi verrattuna nyt elettävään ”juhlaan”?) No sitähän ei tiedä ennen kuin siinä hetkessä ollaan, mutta aika lailla arkea tässä eletään nytkin. Mietitään mitä sitä tekisi ruuaksi, puhutaan uutisista (siitä Brexitistä…) ja kommentoidaan jotain sarjoja tai elokuvia. Kuunnellaan musiikkia ja päivitellään ilmoja ihan joka ikinen päivä, oli ne ilmat sitten mitä tahansa! (Jestas me ollaan keski-ikäisiä!). Tasaisin väliajoin pitää tietenkin listata krempat, kun ei tässä enää kumpikaan nuoremmiksi tulla ja sitten voivotellaan ja mietitään mikähän linimentti mihinkin auttais. *tirsk*.

Jaettua elämää

Eikö vieraalla kielellä oleminen ole aina vähän sellaista puolinaista? No todellakin on. Ja ihan helkatin hyvä että onkin. Kerkiän meinaan minäkin äkkipikaisena vähän miettimään , ennen kuin annan palaa. Vaikka yllättävän nopeasti sitä on oppinut kyllä hermostumaan vieraallakin kielellä, että ei sen puoleen ole mainittavaa hyötyä ehkä enää huomattavissa. Toisaalta taas joka päivä opin ehkä pari ihan uutta sanaa, mitä en ole tähän päivään mennessä vielä kuunaan kuullut , yleensä ne tarkoittaa kuitenkin jotain jolle on jo toinenkin (tai kolmas) merkitys olemassa, mutta että onpahan sitten vaihtoehtoja mitä käyttää. Joskus täytyy vieläkin kuitenkin oikein päässäni pinnistää, että onko joku ilmaisu niin kuin negatiivinen vai positiivinen sitten loppujenlopuksi, koska se jos mikä on melko ratkaisevaa, jos esimerkiksi toisen hiustenleikkuuta tai vaikka lautas-annosta menee kommentoimaan. Minua on myös valistettu, että ihan jokaista oppimaani sanaa ei välttämättä kannata käyttää työelämässä (eh heh ). Suomenkielen opetus sen sijaan toiseen suuntaan ei ole tuottanut vielä kovastikaan tulosta, sillä jotenkin se unohtuu vallan (koko opetus), kun englannista kerran on se yhteinen kieli tullut.

Asiat voisivat olla hullumminkin.

Minne te meinaatte oikein asettua joskus, vai meinaatteko edes? No sen näkee sitten mitä tapahtuu, nyt on hyvä näin ja näillä mennään. (Tietenkin me meinataan). Nykymaailman menoa kun katselee, ihmisten muuttokuormia suhteisiin ja suhteista ulos, niin hyvää tekisi kyllä vähän kaikille tutustua siihen toiseen ihmiseen ensin ihan ajan kanssa, ettei koko yhteiselämä sitten ole sitä hämmästystä hämmästyksen perään ja katastrofista toiseen rämpimistä. Yllättävän moni parisuhde sinnittelee eteenpäin sillä alkuhuuman muistolla, vaikka elämä ei koskaan tosissaan enää olisi sinnepäinkään , millään tasolla. Entäs jos syitä olla yhdessä ei ole muita kuin se että halutaan olla yhdessä – ei ole yhteistä huushollia tai lapsia tai mitään sitoumuksia, jotka menevät hyvin usein sen varsinaisen toisesta tykkäämisenkin edelle – eikö silloin olla jo aika pitkällä kumppanin valinnassa? Jos koko maailmasta muuta ei halua kuin hänet… voiko enää parempaa ollakaan?

Suomenkieli hyvä kieli !

Olipas siinä nyt olevinaan tunteellinen loppuvire, mutta pääsitte varmasti ehkä jyvälle sen syvimmästä ajatuksesta? Elämä on ihan hirvittävän ihanaa juuri nyt; ei huoletonta, ei täydellistä, mutta ihanaa silti. Ihan tosissaan. Yllättävän moni pelkää sanoa ääneen (tai vielä vähemmän somessa ) että on juuri nyt onnellinen. Pelätään, että jos kaikki muuttuu, että jos kaikki meneekin pieleen, että mitä muutkin sitten sanovat. Vuonna kaksituhatta yhdeksäntoista todellakin kovin vanha ja jäykkä väittämä, mutta enemmän totta kuin ihmiset itsekään itsestään uskovat.

Minä päätin, että kirjoitan – koska voin. Ja koska nautin tästä elämänvaiheesta niin paljon, että haluan jakaa sen teidänkin kanssanne. Ja jos elämä mänöö mäkeen, niin sittenhän sitä ruikutusta vasta riittääkin.

Homssantuu ja pilkunviilaaja ne yhteen sopii, senhän te halusitte tietää – eli kymmenen kysymystä vastauksineen (part 1/2)

Enpä tiennyt mitä tein, kun kirjoitin blogin esittelyyn kumppanistani. Nyt on ihmiset kyselleet senverran tästä minun ( ja näköjään ennen kaikkea meidän) elämästä, että ajattelin tehdä siitä oikein oman pikku postauksen. Edelleen saa lähettää kysymyksiä ja terveisiä tänne tai facen/instan kautta , tai vaikka sinne sähköpostiinkin, jos haluaa ettei ne näy koko kansalle. Ja tähän pakko huhuilla, että M.T. ! Luin kivan postisi, mutta vahingossa klikkasin sen menemään, kun piti vastata, jos luet tämän niin laitatko vielä osoitteesi, niin saat vastauspostia 🙂

Minkä takia pitää olla ulkomaalainen mies?! No kamoon, minkä takia ei?! Heh heh. Siis oikeasti, ei kai ihminen (tai minä-ihminen ainakaan) päätä itse kehen ne tunteet syttyy. Siinä on aika monta muuta asiaa edellä koko tutustumis-prosessissa ja koska minä nyt satun tuntemaan ihmisiä eripuolilta maailmaa, niin lienee aika selvää että lähtökohtaisesti tutustuminen on silloin helpompaa ihmisten syntyperästä huolimatta, tai siis siitä välittämättä sen enempää. Tavallaan ymmärrän että ihmisiä tämä jotenkin kiinnostaa, mutta tavallaan en, koska en minäkään kulje kyselemässä miksi kukakin kenetkin lökäpöksynsä on valikoinut. Sitä niin sanottua valintakriteeriä olisi tarkistettava aika monessa kohdassa ennen sen valioyksilön valitsemista yllättävän monella, totean vain , näin muutamiakin rentuntekeleitä nähtyäni. Suomalaisuus ei tee kenestäkään sen parempaa tai pahempaa, eikä muunmaalaisuuskaan, sen puoleen.

Onni on jaettu hapankaalihodari

Mikä teidät yhdisti? Sosiaalinen media, senhän sä halusit kuulla, vai mitä? Eikun oikeasti, yhteiset kiinnostuksen kohteet, tylsästi mutta todesti sanottuna. Pitkään rakennettu ystävyys on aika luja pohja tässä elämässä myös.

Siis lentokonehan meidät yhdistää joka kerta, ah hah

Eikö tuommoinen välimatka ole kamala kestää? Raukka parka putoaa varmaan sohvaltaan kun vastaan että ei, mutta jos ei muutamia menkkahuuruisia parkuiltoja oteta huomioon, niin eihän se ole ollut. Tai siis tottahan sitä olisi mieluummin ilman välimatkaa, tietenkin, mutta ei se mikään lamauttava seikka ole . Päinvastoin, ihan paikallaankin tässä elämäntilanteessa. Tämmöiselle hätähousulle tekee hyvää edetä hitaasti mutta niin varmasti, ettei mikään enää heilauta puoleen eikä toiseen. Niin kuin ever.

Onneks nää junat kulkee , niin ei tartte kestää mitään bussiköröttelyä

Minkälainen mies sinulla oikein on? Minkälainen? Kaksijalkainen ja partasuinen. En ihan tarkkaan tiedä mitä tällä kysymyksellä on ajettu takaa, mutta täällä live-elämässäkin on kysytty mm. minkä värinen hän on, ihan näin suoraan. Tuohon kysymykseen taitaisi olla oikea vastaus pinkihkö, riippuen verenpaineen ja kuntosalitreenin tasosta. Noin niin kuin muuten, kuten otsikosta jo voi lukeakin, niin melkoisen pedantti, monella tavalla lahjakas, normaali keski-ikäinen mies. Keräilee sukkia minun jäljiltäni ja kiikuttaa lautaset ravintolassakin keittiöön asti, ettei vaan jätä jälkeensä ylimääräisiä sotkuja. Viisas ja lempeä. Hauskin tapaamani ihminen ikinä.

Kukaan kuvassa olevista ei ole mun mies, mutta muuten kiva kuva

Voiko kaukosuhdetta edes ottaa tosissaan ? En olisi edes välttämättä erikseen katsonut aiheelliseksi vastata tähän, ellen olisi lukenut aivan loistavaa kirjoitusta Facebookista, jossa tuttu naisihminen kertoi omasta kaukosuhteestaan. Kuinka se on just hyvä juuri siinä elämän tilanteessa (tai tilanteissa ), kuinka tapaamisten väli on melko lailla pitkä jossei vieläkin pidempi, kuinka muun elämän asettaessa aikatauluja ne harvat tapaamisetkaan eivät ole häävin monen päivän mittaisia ensinkään – mutta silti he ovat onnellisia ja he ovat yhdessä ja ovat olleet jo vuosia. Se että he ovat suomalaisia jotka asuvat Suomessa, ei tee tilanteesta mitenkään toista verrattuna omaani. Tätä mun tilannettahan vaikeuttaa ainoastaan Brexit, mutta senkin kommervenkit tiedetään vasta pitkän ajan päästä, sillä juuri nyt kukaan ei tiedä senkään vertaa!

Brex(sh)it, pardon my french

Tästä tuli nyt niin pitkä, että pätkäisen tämän tästä ja loput tulee sitten seuraavassa postauksessa. Sulatelkaa nyt tätäkin näin alkuunsa, minä jatkan nuhanenäisen sairastuvan hoitelua! Syksy on tosiaan tullut!

Taudin vakavuusasteikon mittaus tapahtuu pleikkarin ääressä