Mitäs se tämä – no elämää

On se kumma, kun elämä ei voi olla sitten edes tässä iässä sellaista seesteisen rauhallista. Niin moni ihminen tuntuu valittavan tylsää arkea ja minä menen tukka heiluen täällä puolelta toiselle, sinne sun tänne kumarrellen ja pyllistellen (vertaiskuvallisesti, luulisin).

Joskus elämän käänteet on niin absurdeja, että sitä itsekin miettii mitä tässä just tapahtuu.

Yhden lapsen kohdalla tapahtui erittäin ikävä ”episodi” koulussa (kohdistui siis lapseeni, hänestä riippumatta) ja se tietenkin, kaiken muun sen tuoman huolen lisäksi, pisti miettimään paljonkin tätä aihetta, josta aika lailla puhutaan myös mediassa , milloin mistäkin näkökulmasta. En nyt tässä ala sitä sen enempää selittämään, kunhan totean, että kiusaaminen on aina väärin ja siihen pitää aina puuttua. Tässä meidän tapauksessamme koulu ja kaikki viranomaiset ovat kyllä tehneet loistavaa työtä ja yhteistyötä – faktat on selitetty selkeästi, kotia on informoitu aina ensitilassa, kaikki ovat olleet oikeasti asiasta kiinnostuneita ja huolestuneita.

Fyysinen väkivalta on jotain aivan järkyttävää. Kun se kohdistuu omaan lapseen, meinaa äidin sydän oikeasti räjähtää rinnuksista ulos – sitä haluaisi aina olla suojelemassa lapsiaan, oli he minkä ikäisiä sitten tahansa. Alkukantaiset vaistot kyllä hyvin herkästi meinaa ottaa vallan. Sitä miettii hyvin herkästi, että vastapuoli on ihan hultteimesti kasvatettu riiviö. Noin niin kuin nätisti muotoiltuna. Mutta kun näissä on aina myös se ”toinen todellisuus” olemassa, se, jossa esimerkiksi kiusaaja onkin tuttu – tai tuttujen lapsi. Yhtäkkiä kaikki onkin kovin hämmentävää, kun sitä tietää että ihan suurin piirtein samalla tavalla sielläkin lasta rakastetaan, kasvatetaan, läksyistä muistutetaan, menemisiä huokaillaan ja teini-iän kulumista ultranopeudella toivotaan varmaan jokailtaisissa mietteissä. Silti mikään ei muuta tosiasiaa, että tapahtunut on tapahtunut. Mutta silti, toivon jokaisen vanhemman siitä ensireaktiosta selviydyttyään miettivän hetken verran että miten minä toivoisin tämän hoidettavan, jos olisin se toinen osapuoli. Ja sitten, jos mahdollista, toimia itse niin. Toki oman lapsen puolta saa ja pitää pitää. Toki oman lapsen puolesta saa olla tuohtunut ja vihainenkin. Surullinen, huolissaan. Pelästynytkin. Meitä ainakin koko perhettä tämä on mietityttänyt. Paljon ollaan kaikesta puhuttu, ihan ääneen ja puhutaan edelleenkin. Mutta tiedän, että siellä toisessa kodissa ollaan varmaan ihan yhtä huolestuneita ja pelästyneitä. Joskus lapsemme vaan tekevät asioita joissa ei ole järkeä. Silti jokainen lapsi on vielä lapsi ja mielen ja ajattelun muuttumiselle, kasvamiselle, on vielä aikaa. Ei menetetä uskoa siihen, että kaikki muuttuu hyväksi. Useimmiten se nimittäin niin tekeekin ja toivosta nyt ei ainakaan haittaakaan ole.

Ja jotta ylläoleva kertomus oikein tuntuisi viimeisissäkin nahanrippeissäni asti (ihan kuin ei jo tuntuisi) johan tuli as we speak ilmi erittäin ruma kielenkäyttö toista lasta kohtaan yhden oman lapseni taholta. Suuri kiitos sille äidille joka soitti ja asiasta kertoi – ja otti vastaan lapseni anteeksipyynnön. En voi sanoa kuin että näin se koko kylä kasvattaa – ja hyvä niin! Yksin olemme niin paljon vähemmän kuin mitä olemme yhdessä kasvattajina.

…näin se koko kylä kasvattaa – ja hyvä niin!”

Menneen sunnuntain isänpäivä on tuonut paljonkin tätä kasvatuskeskustelua muutenkin esille puheissa (vähän eri kulmasta, mutta aasinsilta se on heikompikin viritelmä) ja olen mielenkiinnolla seurannut muutamankin sometutun isänpäivänviettoa – siitä isän näkökulmasta. Siellä on ollut isäpuolia, viikonloppuisiä, suurperheenisiä ja isiä jotka sinä päivänä kaipasivat kontaktia lapseen joka oli ollut jo kauan katkenneena. Kaikki toivat paljonkin kirjoituksissaan ja päivityksissään esille ajatuksiaan tuona päivänä ja tuosta päivästä. Tunnelmat olivat hyvin erilaisia, oli superaamiaisia, oli perinteitä, oli niitä pienten askarteluja ja edellisenä päivänä vahingossa ilmoille luikautettuja paketinsisältöjä, oli vähän kömpelöitä sarkastisia ”et sä nyt mikään huonoin tyyppi oo” – onnitteluja teineiltä ja oli sunnuntain ihan vaan sunnuntaina ottaneita perheitä joille joku lapsista höyläsi juustot leivän päälle päivän päätteeksi. Jokainen heistä silti koki isyytensä olevan itsessään läsnä hyvinkin vahvana – myös se joka kaipasi vieraannutettuja lapsiaan. Ihan samalla tavalla isyys kuin äitiyskin ei ole aina biologiaa, ei edes maantiedettä. Se on ennemminkin kokemus ja vaikka valitettavasti varmasti on aina niitä joista ei vaan siihen hommaan ole, niin kyllä minä silti liputtaisin isien puolesta hyvinkin vahvasti. En näe mitään heikompaa ”äidin pikku apulais”- sukupuolta (jos ymärrätte mihin viittaan), vaan ihan omilla jaloillaan seisovia, omalla tavallaan isyyden ilosanomaa levittäviä vanhempia.

Meidän isänpäivä meni olosuhteiden yllättävästä käänteestä johtuen niin, että lapset järjestivätkin isänpäivän täällä meillä ja isänsä tuli sitten tänne syömään ja kahvittelemaan. Nämä on niitä elämän käänteitä joissa koitan pysyä sen suuremmin reagoimatta mukana, vaikka onhan minun nyt jollakin tapaa tietysti asioiden perimmäisiä syitä pohdittava, sillä ne koskettavat minun lapsiani ja otetaan aina siis vakavasti mietinnän alle. Mutta loppujen lopuksi asiat on aika yksinkertaisia kun niistä ei tee liian monimutkaisia siihen yhteen hetkeen (myöhemmin sitten voi vääntää minkä kerkiää ) ja lapset ottivat hyvin lunkisti suunnan muutoksen , eniten nahoissaan meinasi seota vissiin meidän toinen koira, jolla oli hännänheilutuksen maailmanennätysyritys ihan varmasti siinä tekeillään. Erittäin ihana oli myös nähdä muita läheisiä pikkutenavineen, talo olikin iltaan asti täynnä ääntä ja melskettä ja se on aina ihan parasta!

Elämä ei ole pelkkää ihanaa – kiusaaja kimpussa

Oletteko huomannut, että jotenkin tuntuu olevan vakio nykyään, että teit mitä tahansa tai olit miten tahansa, niin aina jollakin tulee siitä sanomista. Siis ei niin hajutonta ja mautonta ihmistä varmaan olekaan, etteikö joku kateellinen sielu siihen tartu, jos sillä päällä sattuu olemaan. Sitten jos on vähänkään valtavirrasta erottuva persoonana, tai esimerkiksi avoin tästä oikeasta ihan tavallisesta elämästä , niin silmätikuksi päätyminen lie vääjäämätöntä.

Ihmellistä kyllä muutamia yksittäisiä ”mikä säkin luulet olevas”- palautteita lukuunottamatta en ole mitään sen isompaa (vielä) niskaani saanut, ennen tätä.

Koko merkitykseni ja toden totta älykkyyteni kyseenalaistettiin ja lytättiin erään ihmisen toimesta niin, että jäin oikein miettimään, kuinka vaarallisen epävakaita ihmisiä tällä maapallolla kulkeekaan ”vapaalla jalalla” ilman että sille juurikaan mitään voidaan me muut tehdä. Mukaan tähän mäiskintään vedettiin tietenkin myös muitakin ihmisiä, jollakin tapaa kuvitellen etteikö se kaikki tulisi muka sieltä ilmi alta aikayksikön. Siis ymmärtääkö tästä kryptisestä tekstistä nyt mitään, kun en viitsi mainita henkilön suhdetta minuun ja meihin ihan suoralla kädellä? Jokatapauksessa siis tämä tapaus sisältää vähän kaikkea tätä klassista : stalkkausta (minun ja meidän – vaikka minua ei millään muotoa tarvitse kenenkään stalkata, sivuni ovat avoimia, siitä vaan vapaasti katselemaan!) , hakkerointia , toisiksi ihmisiksi tekeytymistä ja yön tunteina vainoamista. Ja asia ei ole ihan niin yksinkertaisesti ohitettavissa sillä tyypillisimmällä ”älä välitä” -olankohautuksella kuin ehkä joku muu tuntemattoman ihmisen päätön huutelu olisi, sillä tässä kyseessä on kuitenkin ihminen joka tiedetään. Se sitten aiheuttaa muutaman otsakurtun lisää tähänkin mellastukseen.

Suhteellisen kipakkana (*vihellystä*) ihmisluonteena olen kyllä ollut tässä yhtä tyyni kuin suomalaisen järven pinta autereisena suviehtoona kauneimmillaan on: minua ei ole saanut (eikä saa) liikautettua mihinkään suuntaan, mikään , kun taas toinen (joka kyllä oli vielä enemmän uhri tässä tilanteessa) ei ottanut asioita ihan niin rauhallisesti. Ja tämä on vielä lievästi ilmaistu.

Hyvin helppoa olisi lähteä huutelijoiden ja provosoijien kanssa samalle tielle, huutamaan vielä lujempaa ja sivaltamaan takaisin taidolla joka minulta kyllä löytyy tarvittaessa. Helppoa olisi antaa periksi sen tilanteen kiihkeydelle ja laukoa pöytään faktoja yksi toisensa perään voitonriemuisena. Helppoa olisi vetää kaikki tämä kuvia ja kopioita myöten julkiseksi ja saada toinen näyttämään juuri siltä rumalta kiusaajalta joka mitä suurimassa määrin onkin.

Joidenkin mielestä vain se on ainoa oikea tapa selvittää tämä tilanne ihan kaikille. Joidenkin mielestä kaikki muu vähempi reagointi on hyssyttelyä ja kiusaamisen mahdollistamista.

Ymmärrän tuonkin kannan. Siksipä olenkin tehnyt ja teen, sen hyvin selväksi, nyt ja aina tarvittaessa , että minua ei yksikään muu ihminen määräile, kontrolloi, saa pelkäämään , eikä perääntymään ilman omaa tahtoani. Yrittää näköjään voi, mutta onnistumisprosentti on pyöreä nolla. Tasan. Ja oikeastaan tämän enempää ansaitsematonta ruutuaikaa en anna nyt tällekään tapaukselle, elämä jatkuu kuten ennenkin, ehkä jopa hippusen verran enemmän tyytyväisenä hyristen, sillä sellainen sanontahan on, että jos ei ole kateellisia ihmisiä, ei ole mitään merkittävää saavutettukaan. Heh. Enkä tarkoita olevani vahingoniloinen, olen vain iloinen. Jokainen meistä tekee itse ratkaisun miten reagoi niissä tilanteissa mitä elämä eteen heittää. Voin olla ylpeä omasta reagoinnistani, positiivinen vahvistaminen toimii kuulkaa ihmiset ihan oikeasti ja antaa voimaa aivan valtavasti toteuttaa elämää juuri niin kuin itse haluaakin.

Happy (late) Halloween !