Sellainen kulunut yhteenveto kuluneesta vuodesta(ko)

Totta puhuakseni en edes muistanut koska olin täällä viimeksi mitään kirjoittamassa, mutta vilkaistuani viimeisen postauksen otsikkoa kertoi se kaiken olennaisen : Marraskuusta kiitos. Voisin oikeastaan todeta samoin koko vuodesta : Että kiitti vaan ja eikun jatketaas etteenpäin! Mutta jos nyt jotakin tähän kirjaisi ylös, vaikka otsikkoon viitaten tämä ei ole mikään ”tammikuussa leivottiin pullaa ja helmikuussa laskettiin mäkeä” – kooste, todellakaan.

Henkilökohtaisesti vuosi alkoi suurin toivein, jotka karisivat kyllä kertaheitolla , kun tähän syksyyn päästiin. Nyt olen pisteessä, jolloin voin todeta puhtain sydämin että parempi niin. Elämässä kun on asioita joihin itse voi vaikutta ja asioita joihin ei voi, joten lienee ihan selvää kumpaan sitä aikaansa kannattaa investoida. Hyvin hankala se on silloin nähdä kun itse on siinä kaiken keskellä, mutta mitä paremmin pystyy näkemään asiat asioina, on helpompi nähdä se kokonaisuutena. Ihan silmät avaava havainto on myös kanssani jaettu hyvä ajatus, että kaikelle ( niille omille tuntemuksillekaan) ei tarvitse tai edes ole olemassakaan syytä. Sellainen kaikelle selityksen hakeminen (varsinkin kun sitä ei ole saatavilla) imee ihmisen sielusta mehut , vie melkein koko elämänkin mennessään. Onnea (ja todella tarkoitan sitä) on olla nyt se minä, joka minun on tarkoituskin olla.

Tätä toipumista, tätä jaloilleen pääsyä, ei olisi tapahtunut näin ilman viisaita ihmisiä elämässäni ; ihmisiä jotka tuntuu kulkeutuneen polulleni juuri oikeaan aikaan. Kävin pitkän ja tunteikkaan keskustelun erään naisihmisen kanssa itsensä hyväksymisestä ja mielessäni palaan tuohon keskusteluun monta kertaa ja saan siitä edelleen itselleni sellaista voimaa, jota voi saada vain tyttöjen välisestä ystävyydestä. Todella suuri merkitys on myös sillä, että voin koska tahansa ottaa häneen yhteyttä, hän on my lady. Olenkin ajatellut kirjoittaa hänelle vielä ennen vuodenvaihdetta pitkän viestin ja kiittää, jotta hän todella tietää merkityksensä minulle. Sitten minulla oli (siis on) tuttava, samoja kokemuksia kokenut vertaistuki, jonka kanssa pohdimme tilanteitamme oman sukupuolen näkökulmaa toiselle ikään kuin avaten – äärimmäisen puhdistava kokemus ja jännällä tavalla kummankin asiat ovat kääntyneet parempaan , mutta aivan päinvastaisilla tavoilla! Tuo ihminen sai yhteyden siihen menneisyyteensä avattua ja he saivat solmuja avattua ja suhteensa uudelle alulle, kummankin toiveesta. Itsellänihän on sitten tämä toisenlainen tilanne.

Lempeä ja viisas ihminen ”asteli” elämääni ja todella nopeana yhteenvetona voisi kai kuvailla, että kun minä itkien ja räkä poskella rääkyen kaaduin (kuvitteellisesta) ovesta sisään, hän ojensi nenäliinaa ja sulki ovenkin takanani etten palele, mutta odotti että itse nousin siitä lattialta ylös ja niistin sen nenäni. Hän jakoi rauhallista , jykevää tukeaan, mutta opetti minua myös seisomaan omilla jaloillani, taas.

Ja tiedän kyllä miltä tämä saattaa kuulostaa. Laastarilta. Sanoin sen tässä nyt ihan itse, niin ei muiden tarvitse. Siitä tässä ei kuitenkaan millään tavoin ole kyse, me kyllä tiedämme omat paikkamme.

Lasten kanssa on ollut jollakin tapaa hyvin läheinen vuosi, vaikka kaikki kasvavat tietenkin kuten kuuluukin, kauemmaksi, seisomaan omien elämiensä keskipisteinä , niin silti ollaan oltu tosi paljon yhdessä ja tehty kaikenlaista tavallista kivaa ja vähän epätavallisempaakin kivaa. Näen myös että meillä on ollut hyvät energiavarastot , joten vähän pidempään meillä viipyneet ”lasten” tauditkaan ei meitä kaatanut mihinkään kaaokseen – eikä äitiä puolikuolleeksi selviytyjäksi. Huomasin muuten, että olin viime postauksessa kertonut kuinka meillä oltiin oltu kipeinä , eikä tilanne siitä kyllä muuttunut joulukuussakaan, muutamat oksennuspotilaat tuli hoidettua vielä ihan muutama päivä ennen jouluakin. Onneksi lomaa on vielä jäljellä ja meilläkin täällä nyt rakas yökyläläinen joka silloin joulun alla oli ”tauti-invaasion” paremmalla puolella jottei ihan kaikkien joulut menisi pyttyä halaten.

Uimassa Kokemäenjoella
Kesä-Helsingissä
Koko Suomi saunoo – päivänä saunomassa vankkurisaunassa
Helsingissä
Sorin sirkuksessa

Vaikka siis jouluhan oli meillä ihan kultainen ja hyvin perinteinen, voisi sanoa. Puurot, kuusenkoristelut, joulurauhan julistukset, Lumiukko- ohjelma, saunomiset, jouluruuat, pukki, lahjat , hepulit ja illan ihana rauha, lopulta. Siinä sitä on tunnelmaa kerrakseen.

Oikeastaan en tämän enempää kirjoita tästä vuodesta, ainakaan tällä kertaa. Nyt on niin hyvä, että vaikka vähän kapinoinkin sitä kell’ onni on se onnen kätkeköön – tyyliä, niin silti haluan nyt käpertyä tähän hyvään kaikkivoipaan tunteeseen ja vaalia sitä . Vuosi 2019, opetit paljon niin hyvässä kuin pahassakin. Vuosi 2020, olet enemmän kuin tervetullut.

Hetki jota en muista mutta joka muutti maailmani

”Hei! Mitä kuuluu?”

Se saattoi ehkä olla noin, tai sitten jotain muuta. En ole varma. En muista siitä mitään! Se oli ihan tavallinen päivä. Pihan koivut heiluttelivat lehtiään iltatuulessa, minä vetkuttelin keittiön siivoamiseen ryhtymistä ja selailin sosiaalista mediaa ajatuksena lueskella mitä muut puuhailivat juuri sillä hetkellä.

Jossakin siinä se viesti tuli, tutulta ihmiseltä, josta silti en tiennyt juurikaan hänen kaunokirjallisia tekstejään enempää. Toki olen sitä mieltä, että niiden kirjoitusten kautta tiesin hänestä jotakin enemmän kuin moni joka tuntee ihmisen ehkä muuten, mutta ei niitä hänen sisimpiä ajatuksiaan. Niitä jotka fiktion kirjoittamisen kautta paistavat sieltä tarinoista läpi. Hänen tapansa ajatella, hahmottaa maailmaa, elämää. Minä olin nähnyt siitä siivun ja se oli herättänyt kiinnostukseni. Silti, en koskaan sanonut mitään. Ehkä joskus jotain ”onpa hyvä teksti” – tyyppistä ja hän aina kohteliaasti , kohteliaana, kiitteli.

Se oli ihan tavallinen päivä, josta tuli kuitenkin sen tervehdyksen myötä aivan jotakin muuta. Päivä, joka muutti elämiä. Ajatelkaa, mikä vaan päivä voi olla sellainen ja tämä nyt sitten oli.

Mutta kun sitä miettii , miettikää nyt,…. Sanat, nuo sanathan hitto vieköön, nehän on vaan kirjaimia, aakkosia, joita laitamme tiettyyn valitsemaamme järjestykseen ja ”lähetämme” eteenpäin muiden ihmisten tulkittavaksi. Kuinka tavallista. Tylsää. Ei kovin spesiaalin kuuloista. Siinähän ne meinaan on. Kaikkien saatavilla ja käytettävissä. Senkun sanot menemään.

Miksi ne sitten pystyvät muuttamaan maailman, montakin kerrallaan! Siinäpä kysymys – mutta kai se salaisuus piilee siinä kuinka me laitamme sanoihin merkityksiä ja joillekin ne merkitsevät sitä samaa ihan ilman selityksiä . Kun nämä sitten kohtaavat, ollaan saavutettu jonkinasteinen ymmärrys. Kuulostaa kovin korkealentoiselta höpötykseltä , mutta oikeastaan on kovin yksinkertaista: kun sinä tiedät, niin tiedät. Tiedät kyllä. Silloin kun elämässä tulee vastaan hetkiä ja tilanteita jolloin ei tule mieleenkään kyseenalaistaa mitään vaikka kaikki olisi juurikin jonkun järjen mukaan kyseenalaistettavissa – silloin ollaan sen yhteyden äärellä, jota minä tässä haen. Jota minä silloin koin- ja edelleen koen.

Sillä vaikka tuosta koivunlehtien heilutteluillasta on jo aikaa, niin mikäänhän ei ole kuin ennen. Kaikki muutos ei tapahdu yhdessä hetkessä, eikä edes yhdessä ihmisessä, mutta tapahtuu kuitenkin.

Tämä on ollut tähän mennessä matka sinne jonnekin, matka itseen, matka menneeseenkin. Kuka minä olen suhteessa ympäristööni. Olen muuttunut niin kovasti muiden mielestä, itse tiedän että olen vain se mikä olisi aina pitänytkin olla.

Joskus mietin tietävätkö ihmiset sanojensa merkityksiä ollenkaan. Heittelevät vain menemään ja odottelevat ettei reagoida tai oteta itseensä. Sitten taas välillä ihmetellään , että kun kukaan ei ota tosissaan, kun kukaan ei kuuntele.

Vaikka en niitä sanoja nyt tässä muistakaan sanasta sanaan, niin muistan kyllä hyvinkin niiden vaikutuksen. Senhän jäljiltä tässäkin nyt istun. Ja sanani ovat samalla sivulla hänen kanssaan.