Kun keski-ikäiset seukkaa

Tästä olen saanut niin monet naurut, että en edes ole enää pysynyt laskuissa kuinka monet – ja mitä todennäköisimmin tulen edelleen jatkamaan samalla hervottoman huvittuneella linjalla eteenkinpäin, – sillä mihinkäs sitä hyväksi havaitsemaansa (autenttista) lähestymistapaa mihinkään muuttaisi. Ainakaan mihinkään totisempaan.

Joskus silloin nuorena sitä mietti asioita niin viimeisen päälle yksityiskohtaisesti ennen joitakin treffejä, että eipä siinä paljoa jäänyt edes mahdollisuutta millekään mokaamiselle. Vaatteet katsottiin valmiiksi (ja sen mukaan mikä näytti päällä parhaimmalta) hyvissä ajoin (puhun päivistä, etukäteen) ja itse treffipäivä aikataulutettiin niin, että valmistautuminen sujui kuin vettä vaan ja oikeaan aikaan sitä oltiin täydessä tällingissä valmiina lähtemään ihmisten ilmoille. Saattaa tietysti olla että joku edelleen tekee näin, vaikka olisikin tässä iässä. Ollaan kaikki erilaisia, myös tälläkin saralla.

Tällä hetkellä minä elän kuitenkin ympäristön ja vallitsevien olosuhteiden armoilla (ja armosta, ahh hahh) ja sitä mietittävää on niin paljon enemmän siinä elämässä koko ajan samaan aikaan, ettei ihan ehkä vaan pysty keskittymään vain ja pelkästään itseensä.

Tässä iässä (ja elämäntilanteessa) sitä miettii esimerkiksi asuvalinnassa enemmän käytännöllisyyttä ja miltä ne vaatteet tuntuu päällä, kuin jotakin vimosen päälle tyylikkyyttä (eihän ne toki toisiaan poissulje, mutta tiedätte varmaan mitä tarkoitan). Niin kuin, että entäs jos sataa, luttaantuuko joku kolttu nyt mun nahkaani kiinni ja näyttää ihan käärepaperilta sen jälkeen muhkuraisen lahjapaketin päällä vai mitä tämä nyt on ; ja kävelläänkö me pitkäkin matka jostakin johonkin , niin että otanko jotkut vaellusmonot sittenkin ettei taas ole rakot kantapäässä ja varpaissa seitsemän viikkoa pienen kahvillakäymisen jälkeen muistuttamassa hetkestä kun yritin olla hieno mutten käytännöllinen ; entäs vaaleat vaatteet , jos kaadankin päälleni jotakin (tietysti) värikästä sapuskaa ja sitten olen ihan ruokalapun näköinen jossain ruokailua seuraavassa konsertissa, onko se sitten kuitenkaan sitä mitä aattelin että siitä mut muistetaan vielä maan rajojen ulkopuolellakin tämän vierailun jälkeen ; ja laitanko hiukset kiinni vaikka hörökorvat näkyykin silloin ja jossain vaiheessa ponnari aina alkaa kiristämään jostain aivoista asti päänahkaa, mutta jos (ja todennäköisemmin kun) tuulee ja hiukset on auki, niin ne näyttää vartin päästä ihan riihipeikolta eikä mikään maailman hiusharja mahdu siihen pieneen ainokaiseen käsiveskaani (joka ei näytä kauppakassilta) sitä taltuttamaan. Ja paljonko voi laittaa meikkiä ettei näytä liian tällätyltä ja liian yritteliäältä näyttää twenty again, mutta ettei toisaalta näytä siltä että ei ole nähnyt yhtään vaivaakaan laittautumisen eteen, että morjensta pöytään, tulin tuosta saunasta notta , ootas kun niistän nenäni, niin lähetähän -tyyppiseltäkään.

Hirvittävän paljon kaikenlaisia arvoituksia ratkaistaviksi.

Eikä siinä edes kaikki. Ennen ensitreffejä vieraassa maassa voi myös käydä niin, että joudutkin yllättäen katsomaan kalenteria vatsakrampeissasi hetkeä ennen ja miettiä että jaaniinnämä , päättivätkin tulla sitten nyt tällä tavalla etuajassa. Mitäs minä nytten teen (täällä vieraassa maassa ja kellon ollessa viittä vaille treffitkin). Mutta voi myös käydä niin, että treffikumppani kysyy vaan muina engelsmanneina että käynkö kaupan kautta siis hakemassa sulle jotain tampooneja niin päästään lähtemään- ja ongelma on ratkaisu . (Ennenkuin sitä edes kerkisi varsinaisesti olemaankaan).

Voi myös käydä niin että kaikki viimeisetkin häveliäisyyden rippeet (jos eivät jo äskeisestä menneet) rapisee sitten siinä hyvässä alkuvauhdin vaiheessa, kun mennään esimerkiksi octoberfesteille yhdessä ja maistellaan sekä oluita että erilaisia mausteisia makkaroita joissa on sauerkrautia , yhdessä. Voi olla että kummankaan maha ei sitä mallas/kaali-sekamelskaa kestä ilman väistämätöntä paineen poistoa jostain päin, eikä siinä enää kahdennenkymmenennen kohdalla kuulkaa viitsi mennä vienosti sivummalle pihauttamaan, todellakaan.

Että siinä ei lasketa todellakaan kuukausia saati vuosia siinä , että kuinka kauan meni kun kehtasit ensimmäisen kerran.. Kun tästä (ainakin naisten keskuudessa puhutusta suhteen vakavuuden tason mittarista, siis toisen seurassa ääneen pieraisusta) mainitsin engelsmannille noilla oktober-fart-festejen jälkikatkuilla , niin hän totesi ykskantaan että voit sanoa että kuullut en ole vieläkään mutta haistanut senkin edestä. Näin meillä. Puhutaanko teillä näistä asioista ääneen ja missä vaiheessa? Minä näköjään olen ylittänyt jonkun toisenkin rajan kun kirjoitan näistä julkiseen blogiinkin jo. Eihän mua siis pidättele enää mikään! (Kirjaimellisesti, pun intended!!)

Sitten saattaa hyvinkin käydä myös niin, että kun ei olla missään kekkeessä teini-iässä enää, niin jonkun mukavan ulkoilun ja syömisen jälkeen sitä herää kirjaimellisesti tyynynkuva poskessa keskellä pimeyttä ja miettii sitä kuuluisaa mitä maata mitä valuuttaa – ja tajuaa että kuules prinssi uljas, me ollaan nukahdettu joskus iltapäivällä (mahdollisesti, viimeisiä muistikuvia sinisestä taivaasta ikkunan takana mieleen siinä palautellen) kuin pienet porsaat ja se joku keikka mihin meidän piti mennä, on varmaan keikateltu jo. Ja arvatkaa mikä on parasta? Kumpaakaan ei haittaa pätkän vertaa, sillä kunnon unen arvostus on tässä kohta elämää huippulukemissaan.

Että semmosta settiä. Kaikkea sitä kokeekin ihminen, kun vaan uskaltaa elää. En malta odottaa mitä kaikkea vielä tuleekaan!

On ihanaa olla neljäkymmentäseitsemän

Ei ole yksi eikä kymmenen kertaa viikossa, kun minulle sanotaan jotain minun iästäni. Se on aina jotenkin pielessä. Liian paljon tai liian vähän.

6-vuotiaan eskarilaisen äidiksi olen ihan liian vanha, samanikäisen isoäidiksi auttamattomasti liian nuori. Tyttöystäväksi olen omastakin mielestäni kyllä kaksikymmentävuotta liian vanha ainakin, toisaalta joku ”ystävätär” kuulostaa niin kalkkeutuneelta omaankin korvaani, että rypyt kuroutuu heti millin syvemmälle jo pelkästä ajatuksesta.

Tuntuu että suurin osa tämänikäisistä elää jonkun suuren yksilönvapauden aikaa, kun lapset ovat lähteneet pesästä tai ainakin kasvaneet jo aikuisuuden kynnykselle ja ehkä ammatillisesti lähdetään etsimään itseä jostain ihan uudesta – tai aloitetaan joku harrastus joka on vähintään niinkuin laskuvarjohyppy tai mandariinikiina. Minä sensijaan mennä tussutan ihan samassa elämäntilanteessa kuin kaksikymmentävuotta sittenkin (silloinkin minulla oli 6-vuotias talossa kröhöm) ja olenkin monen silmissä varmaan ihan paikalleni jumittunut ikuinen mammailija. Kuinka monta kertaa kuulenkaan, että ”en minä enää jaksaisi” tai ”onneksi ei enää tarvitse”. No olen täysin samaa mieltä ! Jos sinusta tuntuu ettet enää olisi niin kuin tarpeeksi hyvä äiti pikkunassikalle, niin mikä lykky ettet sitä sitten ole!

Sen sijaan minun elämäni, vaikka se saattaa tuntua kovinkin samalta kuin on aina ollutkin, on myös kuitenkin ihan toisenlaista kuin se oli silloin joskus ja siinä välilläkin.
Minä olen muuttunut, ajat ovat muuttuneet ja lapsetkin ovat muuttuneet, tietenkin.

Nyt kun enää nuorimmainen on pieni (hänkin siis jo eskarilainen) ja muut jo koululaisia ja/tai aikuisia, niin koko perheen dynamiikka on aivan erilainen. Meillä on paljon täällä ihmisiä ja touhuamisia, jokainen ikänsä mukaan niissä sitten on mukana (tai ei ole, ihan miten nyt kukin sen haluaa). Elämäni ei ole hiekkalaatikolla istumista, mutta se on edelleen satukirjojen lukemista ja Fröbelin palikoita. Vapaapäivien aamuina herään kun ei enää nukuta, sen sijaan että joku pikkuihminen nyppisi minut hereille kulmakarva kerrallaan. Saan juoda aamukahvini ihan niin rauhassa kuin haluan ja kukaan ei kuole nälkään jääkaapin edessä, vaan osaa itse voidella leipänsä ja kaataa maitonsa, jos nälänhätää lähentelevä tarve tulee (toki palvelua halutaan kyllä edelleen , jos vaan sattuisin olemaan hövelillä päällä).

Koska omat vanhempani ovat olleet edesmenneitä jo kymmenen vuotta , niin varsinaista isovanhemmuutta meidän nuorimmat eivät enää siis koe sillä tavalla, kuin esimerkiksi nuorien perheiden tämän ikäiset lapset kokisivat (noin keskimäärin). Mutta meillä on sensijaan isot sisarukset jotka ottavat omiin koteihinsa kyläilemään, vievät elokuviin ja tekevät jotakin spesiaalia. Lisäksi meillä on tämä oman kodin mummolana toimiminen, joka saattaa olla ulkopuolisen käsitettäväksi kovin haastavaa, mutta on oikeasti ihan parasta ja menee yllättäen täysin luonnostaan.

Toiset ihmiset, kun ensin kauhistelevat kuinka tämänikäinen nyt mummoilee, tekevät ongelman seuraavaksi siitä kuinka se sellainen ”aito” mummous jää nyt vallan kokematta, koska on näitä omiakin pellavapäitä tässä. Koetaan, että isovanhemmuus on arvokasta ja oikein suoritettua vain silloin, kun se lapsenlapsi on siinä käsissä kaksneljä seitsemän silloin kuin sen aika on ja mitään muuta ei voikaan isovanhemman elämään silloin mahtua. Kuin se jäisi jotenkin vajaaksi kun perunoita keitetään muillekin lapsille ja jäätelöitä hamstrataan useammalle kuin yhdelle.

Kyllä minä uskallan väittää, että meillä tämä sukupolvien välinen helliminen on silti ihan voimissaan, vaikka kuinka onkin niitä omiakin samanikäisiä lapsosia. Mummun pikku mussukka tietää, että spesiaaliherkkuja juuri hänen makuunsa on varmasti hankittuna ja toisaalta – tämä oma porukkakin hellii pientä prinsessaa niin, ettei toisen tarvitse välillä edes askeleita ottaa, kun pääse reppuselässä siirtymään halutessaan huoneesta toiseen. Meillä on hyvä just näin ja siinä ei ikä sanele oikeastaan mitään osaa – paitsi sitä osaa, että lapsenlapsi itse oli kertonut jossakin että hänelläpä on sellainen mummu jolla ei ole ollenkaan ryppyjä! Siinäs kuulitte! Näette siis kaikki väärin, jos kuvittelette toisin.

Toisaalta,  minä itsenäni elän ihan sitä samaa siirtymäaikaa kuin muutkin ikäiseni naiset (nyt ainakin). Lastentekoaika on auttamattomasti ohi , mutta toisaalta ne paljon puhutut menopaussioireetkaan eivät ole vielä tulleet. Siinähän sitten ollaan ja ihmetellään tälläisessä ihmeellisessä välitilassa, keski-iässä. Samalla tavalla miettii elämän tarkoitusta ja sitä mitä haluaa vielä elämässään tehdä ja nähdä (vai haluaako mitään, sekin on ihan yksilöllistä). Samalla tavalla sitä katsoo kauhuissaan ilmastokriisiä ja toisaalta nykynuorten tuoretta aikuista sukupolvea, joka on niin paljon enemmän hetkessä elävä kuin me ikinä – ja samalla hyvin  kunnianhimoinen, paljon kunnianhimoisempi kuin minä ikinä olin. Samalla tavalla sitä miettii elämän rajallisuutta ja toisaalta sitä, että juuri nyt on hyvä näin.

En haluaisi olla minkään muun ikäinen kuin mitä olen, tiedän tarpeeksi voidakseni antaa joidenkin asioiden vain olla ja toisaalta tiedän tarpeeksi voidakseni tehdä juuri sitä mitä haluan, painella tukka liehuen kohti unelmia ja nauttia joka hetkestä ilman että pitää miettiä mitä muut minusta ajattelee, – sillä kaikki hölmöyshän menee jo höperyyden piikkiin! Kreisi keski-ikäinen on kuulkaa aika pitelemätön, joten kannattaa pysyä ”kanavalla” (vai oliko se, että ”kaukana”, hehheh)!