Mitäs se tämä – no elämää

On se kumma, kun elämä ei voi olla sitten edes tässä iässä sellaista seesteisen rauhallista. Niin moni ihminen tuntuu valittavan tylsää arkea ja minä menen tukka heiluen täällä puolelta toiselle, sinne sun tänne kumarrellen ja pyllistellen (vertaiskuvallisesti, luulisin).

Joskus elämän käänteet on niin absurdeja, että sitä itsekin miettii mitä tässä just tapahtuu.

Yhden lapsen kohdalla tapahtui erittäin ikävä ”episodi” koulussa (kohdistui siis lapseeni, hänestä riippumatta) ja se tietenkin, kaiken muun sen tuoman huolen lisäksi, pisti miettimään paljonkin tätä aihetta, josta aika lailla puhutaan myös mediassa , milloin mistäkin näkökulmasta. En nyt tässä ala sitä sen enempää selittämään, kunhan totean, että kiusaaminen on aina väärin ja siihen pitää aina puuttua. Tässä meidän tapauksessamme koulu ja kaikki viranomaiset ovat kyllä tehneet loistavaa työtä ja yhteistyötä – faktat on selitetty selkeästi, kotia on informoitu aina ensitilassa, kaikki ovat olleet oikeasti asiasta kiinnostuneita ja huolestuneita.

Fyysinen väkivalta on jotain aivan järkyttävää. Kun se kohdistuu omaan lapseen, meinaa äidin sydän oikeasti räjähtää rinnuksista ulos – sitä haluaisi aina olla suojelemassa lapsiaan, oli he minkä ikäisiä sitten tahansa. Alkukantaiset vaistot kyllä hyvin herkästi meinaa ottaa vallan. Sitä miettii hyvin herkästi, että vastapuoli on ihan hultteimesti kasvatettu riiviö. Noin niin kuin nätisti muotoiltuna. Mutta kun näissä on aina myös se ”toinen todellisuus” olemassa, se, jossa esimerkiksi kiusaaja onkin tuttu – tai tuttujen lapsi. Yhtäkkiä kaikki onkin kovin hämmentävää, kun sitä tietää että ihan suurin piirtein samalla tavalla sielläkin lasta rakastetaan, kasvatetaan, läksyistä muistutetaan, menemisiä huokaillaan ja teini-iän kulumista ultranopeudella toivotaan varmaan jokailtaisissa mietteissä. Silti mikään ei muuta tosiasiaa, että tapahtunut on tapahtunut. Mutta silti, toivon jokaisen vanhemman siitä ensireaktiosta selviydyttyään miettivän hetken verran että miten minä toivoisin tämän hoidettavan, jos olisin se toinen osapuoli. Ja sitten, jos mahdollista, toimia itse niin. Toki oman lapsen puolta saa ja pitää pitää. Toki oman lapsen puolesta saa olla tuohtunut ja vihainenkin. Surullinen, huolissaan. Pelästynytkin. Meitä ainakin koko perhettä tämä on mietityttänyt. Paljon ollaan kaikesta puhuttu, ihan ääneen ja puhutaan edelleenkin. Mutta tiedän, että siellä toisessa kodissa ollaan varmaan ihan yhtä huolestuneita ja pelästyneitä. Joskus lapsemme vaan tekevät asioita joissa ei ole järkeä. Silti jokainen lapsi on vielä lapsi ja mielen ja ajattelun muuttumiselle, kasvamiselle, on vielä aikaa. Ei menetetä uskoa siihen, että kaikki muuttuu hyväksi. Useimmiten se nimittäin niin tekeekin ja toivosta nyt ei ainakaan haittaakaan ole.

Ja jotta ylläoleva kertomus oikein tuntuisi viimeisissäkin nahanrippeissäni asti (ihan kuin ei jo tuntuisi) johan tuli as we speak ilmi erittäin ruma kielenkäyttö toista lasta kohtaan yhden oman lapseni taholta. Suuri kiitos sille äidille joka soitti ja asiasta kertoi – ja otti vastaan lapseni anteeksipyynnön. En voi sanoa kuin että näin se koko kylä kasvattaa – ja hyvä niin! Yksin olemme niin paljon vähemmän kuin mitä olemme yhdessä kasvattajina.

…näin se koko kylä kasvattaa – ja hyvä niin!”

Menneen sunnuntain isänpäivä on tuonut paljonkin tätä kasvatuskeskustelua muutenkin esille puheissa (vähän eri kulmasta, mutta aasinsilta se on heikompikin viritelmä) ja olen mielenkiinnolla seurannut muutamankin sometutun isänpäivänviettoa – siitä isän näkökulmasta. Siellä on ollut isäpuolia, viikonloppuisiä, suurperheenisiä ja isiä jotka sinä päivänä kaipasivat kontaktia lapseen joka oli ollut jo kauan katkenneena. Kaikki toivat paljonkin kirjoituksissaan ja päivityksissään esille ajatuksiaan tuona päivänä ja tuosta päivästä. Tunnelmat olivat hyvin erilaisia, oli superaamiaisia, oli perinteitä, oli niitä pienten askarteluja ja edellisenä päivänä vahingossa ilmoille luikautettuja paketinsisältöjä, oli vähän kömpelöitä sarkastisia ”et sä nyt mikään huonoin tyyppi oo” – onnitteluja teineiltä ja oli sunnuntain ihan vaan sunnuntaina ottaneita perheitä joille joku lapsista höyläsi juustot leivän päälle päivän päätteeksi. Jokainen heistä silti koki isyytensä olevan itsessään läsnä hyvinkin vahvana – myös se joka kaipasi vieraannutettuja lapsiaan. Ihan samalla tavalla isyys kuin äitiyskin ei ole aina biologiaa, ei edes maantiedettä. Se on ennemminkin kokemus ja vaikka valitettavasti varmasti on aina niitä joista ei vaan siihen hommaan ole, niin kyllä minä silti liputtaisin isien puolesta hyvinkin vahvasti. En näe mitään heikompaa ”äidin pikku apulais”- sukupuolta (jos ymärrätte mihin viittaan), vaan ihan omilla jaloillaan seisovia, omalla tavallaan isyyden ilosanomaa levittäviä vanhempia.

Meidän isänpäivä meni olosuhteiden yllättävästä käänteestä johtuen niin, että lapset järjestivätkin isänpäivän täällä meillä ja isänsä tuli sitten tänne syömään ja kahvittelemaan. Nämä on niitä elämän käänteitä joissa koitan pysyä sen suuremmin reagoimatta mukana, vaikka onhan minun nyt jollakin tapaa tietysti asioiden perimmäisiä syitä pohdittava, sillä ne koskettavat minun lapsiani ja otetaan aina siis vakavasti mietinnän alle. Mutta loppujen lopuksi asiat on aika yksinkertaisia kun niistä ei tee liian monimutkaisia siihen yhteen hetkeen (myöhemmin sitten voi vääntää minkä kerkiää ) ja lapset ottivat hyvin lunkisti suunnan muutoksen , eniten nahoissaan meinasi seota vissiin meidän toinen koira, jolla oli hännänheilutuksen maailmanennätysyritys ihan varmasti siinä tekeillään. Erittäin ihana oli myös nähdä muita läheisiä pikkutenavineen, talo olikin iltaan asti täynnä ääntä ja melskettä ja se on aina ihan parasta!