Marraskuusta kiitos

Tiedän, että näin kiitospäivänä (Thanksgiving ) kuuluu luetella ne kaikki jalot ja epäitsekkäät asiat, joista toki olemme joka vuosi yhtä kiitollisia. Perhe, koti, terveys, mitä näitä nyt on. En millään muotoa tarkoita olla sarkastinen, nämä ovat niitä mistä olemme kai toivottavasti ihan joka päivä kiitollisia. On ihmisiä myös ilman edellämainittuja asioita ja silloin kiitollisuuden aiheiden ajatteleminen voi olla vieläkin riipaisevampaa. Toisaalta, se luettelo voi olla täynnä monenlaista uuttakin.

Itse sanon suoraan, että tänä vuonna olen kiitollinen ihan tasan siitä että tämä marraskuu oli ja meni (melkeinhän se on jo ohi). Jossain vaiheessa alkusyksyä taisin sanoa , että syksy on minulle aina vähän hankalaa aikaa kun en näe siinä oikein mitään positiivista – talvi onkin jo sitten asia erikseen, siitä tykkään kovastikin – ja tämän aatoksen siis päästin ilmoille tietämättä kuinka synkkää oikeastaan olikin luvassa.

Nyt on pahin pimeys takana (onhan? …kohta on joulu jokapuolella ja sitten onkin jo tammikuu joka on jo kovaa vauhtia menossa kohti valoisampia kevättalven päiviä) ja itseasiassa se meni jotenkin ihan nopsanlaisesti, muka. Toisaalta taas tuntuu että kuun alusta on ikuisuus . Niin se ihmisen mieli ja muisti toimii vähän kaksijakoisesti. Armollisestikin..

Välillä sitä haluaisi huutaa ajan päättyneeksi, ettei mennyt jäisi liian kauaksi taakse. Toisaalta, kun oikein väkevillä tunteilla jokaisen päivän elää, niin eteenpäin meneminen on varmaa, vaikkakin hidasta.

Marraskuu oli aivan loistava kuu kuluttaa tähän harmaaseen mielentilaan, kun oikein ajattelee. Vielä kun vesisade (joka tälläkin hetkellä ropisee ikkunaan melkoisen lujasti) hellittäisi, niin olisi vähän mukavempaa, mutta kyllä sitä tälläkin hetkellä on jo ihan kiva fiilis. Joulu on ihanaa aikaa ja nautin ihan täysillä kun saan olla lapsosteni kanssa ihan vaan kotona ja tunnelmoida tätä kaikkea glögin ja pipareiden kera.

Tänään oli alakoululla Taidekahvila taas, jonne vein leivonnaista myyntiin hyvän asian vuoksi ja jossa käytiin ihastelemassa koululaisten tekemiä hienoja kättentöitä ; oli piirustuksia, maalauksia, askarteluja, puutöitä, tekstiilitöitä ja myös videotaidetta! Jotenkin näin vanhempana sitä on erityisen kiva nähdä puolen vuoden töiden tulokset siinä yhdessä paikkaa kerralla – ja sitä ylpeyttä millä lapset vie sinne oman tekemiensä tykö… siinä hetkessä lapsi näyttää vanhemmalle jotakin sellaista minkä hän on saavuttanut itse, ilman aikuisen , tai ainakaan sen kotoaikuisen, apua. Sinä on niin paljon muutakin esillä kuin se itse työ..

Taidekahvilaa Kiikan koululla

Olen tainnut ennenkin kehua ja edelleen kehun , meidän lasten koulu ( Kiikan koulu) on vaan niin paras kasvupaikka. Jotenkin kaikki pienetkin perinteet tekee kaikesta niin turvallista!

Siitäkin olen kiitollinen. Ja tähän loppuun voisin sanoa yleisesti elämästä, että aina näkemiseen ei riitä että on silmät auki. Pitää opetella katsomaan.

P.s. Talon tautitilanne on ollut vaihteleva, niin potijoiden kuin tautienkin osalta, mutta tämän torstai-iltaisen tietämykseni mukaan huomenna kaikki ovat koulukunnossa!

Sunnuntaita meiltä

Ajattelin tässä illan ja viikon päätteeksi tulla sanomaan tännekin hei.

Istuskelen täällä teekupposeni kanssa keittiössä ja odottelen pyykkikoneen pysähtymistä, jotta saan yhden peittosatsin taas ripustettua kuivumaan. Meille siis tuli vatsatauti taloon juuri ja jokainen varmaan tietää mitä se lapsiperheessä meinaa. Pyykkiä, valvomista, ämpäreitä, siivoamista, lisää sairaita, selviytymistä. Muiden lasten, niin kauan kuin terveinä ovat siis, arjen toimista pitää silti huolehtia , joten jännäksi vetää missä vaiheessa itse saan sen taudin. Perjantaina olisi vuoden ainoa tapahtuma jolloin olisin menossa ”ulos” ihan suunnitellusti, työpaikan pikkujoulut. Tokihan minä äiti-ihmisenä muistan, että suunnitelmat ei useinkaan mene niinkuin pitäisi, joten otetaan nyt päivä kerrallaan ja hoidetaan kipeät terveiksi nyt ensin.

Takana on kovinkin tunteikas viikko, viikonlopusta puhumattakaan. Pilke silmäkulmassa voisin sanoa, että epätoivoonkin tottuu näköjään ja yhden aamun koiranripulit pitkin taloa ei oikeastaan saanut minussa kovinkaan suuria tunteita enää esille. Toisaalta olen kokenut suuria tunteita vähän yllättävienkin ihmisten kanssa, joiden kanssa olen keskustellut ja jotka ovat oikeasti antaneet minulle lohtua ja positiivista mieltä, juuri niitä oikeita sanoja, vahvistaneet minua minuna. Elämä tosiaan ohjaa meitä niin, että oikeat ihmiset tulee tiellemme kun niitä eniten tarvitaan.

Ikuisena miellyttäjänä olen kuitenkin vähän huolissani miten voin tämän kaiken antaa takaisin. Lohdullista lie tämä lamaantunut olotila siinä mielessä, että juuri nyt en jaksa tuota huolta viedä vielä pidemmälle.

Lasten kanssa vietettiin muuten kerrankin sellainen viikonloppu kun oltiin ajateltukin , kun tämä tautikin iski vasta kaiken päätteeksi, ikäänkuin. Meillä oli leffaa ja poppareita, oli patjat olohuoneen lattialla läpi viikonlopun ja niissä sai hyppiä ja pomppia ja tehdä majoja ja nukkuakin tietysti. Taskulampun (jännässä) valossa haettuja polttopuita poltettiin takassa ja lämmössä nautiskelun lisäksi siinä sitten iltamyöhään grillattiin myös makkaraa ja tietysti vaahtokarkkejakin.

Elämää

Yksi lapsi vietti perjantai-iltansa rippikoulun puitteissa nuortenillassa (Kyllä, viides rippikoululainen jo meiltä!) ja eilen oli sitten paikallinen Sykerock, joka on nuorisovaltuuston ja nuorisopalveluiden järjestämä (ikärajaton, päihteetön, energiajuomaton ) konsertti jossa tänä vuonna esiintyi mm Kasmir , Etta ja Spekti.

Itse kuuntelin tuossa juuri 13 pitkää ääniviestiä jotka ihana rouva toiselta puolelta maapalloa minulle lähetti, sai minut hymyilemään ja ehkä vähän kyynelehtimäänkin onnesta (vaihteeksi, onneksi) ja jotenkin minä uskon nyt, että kyllä tämä tästä. En ehkä ole ottanut sitä askelta vielä eteenpäin, mutta olen ainakin jo päättänyt sen suuntani, minnepäin tästä lähden, kun lähden. Se on jo alku.

Toivottavasti teillä on ollut kiva viikonloppu. Hyvää alkavaa viikkoa!

Instapäivitystä aurinkoisena aamuna