Mitä yhteistä on marraskuulla ja huhtikuulla

Molemmat näyttää ulos katsottaessa samalta. (Mutta tykkään vain huhtikuusta, miksi!)

Kyllähän tämä ruskeus, märkyys, kylmyys, pimeys, vetisyys, synkkyys, kalseus, sotkuisuus ja rumuus saisi jo riittää. Täällä oli tuossa viime viikolla vähän lunta, mutta vanhat kunnon kaatosateet vei senkin riemun kyllä yhdessä yössä pois. Lunta edelsi monen monituista ihanaa ja kirpsakkaa kuivaa pakkaspäivää, joita minä rakastan ja joita toivoisin syksyt olevan siihen asti kunnes muuntautuvat oikeaksi kunnon talveksi.

Siinä niin sirrilläni katselen syksyä silmästä silmään
Viime vuosi näytti mallia mun mieluisesta ilmasta tähän vuodenaikaan

Noh, ei mene niin kuin toivois se tämäkään, hehhheh, joten koitetaan nyt kestää. Tiedän , että on syksyihmisiä jotka eivät voi käsittää tätä inhotustani. Minua yritetään käännyttää kynttilänhämyjä ja torkkupeittoja heiluttelemalla (vertauskuvallisesti…), mutta minulle ne ovat vain tarvekapineita – jos ja kun on kylmä, niin toki vällyjä tarvitaan. Ja luultavasti helkkaristi enemmän valoakin mitä kaikki huushollin sähkövalaisimet pystyvät yhteensä tuottamaan. Mutta en minä niistä mitään ihanuutta saa revittyä irti vaikka mikä olisi. Anteeksi. Tänä syksynä minä ihan oikeasti yritin olla syksyihminen. Minä ajattelin positiivisesti ja ostin (alennuksesta, eurolla ) jopa uusia kynttiläkippojakin. En myöskään lähtenyt itsepäisyyksissäni lenkille jäätymään ja autoja väistelemään, vaan käärin itseni niihin hiton viltteihin ja olin sohvalla. Ei auttanut!

Todistetusti olen koittanut kynttilöidä ja hämystellä

Huhtikuu sensijaan on ihan best. Kevät siinä korvilla, kaikki ihana valo ja lämpö edessäpäin. Ei voi olla parempaa!

Mutta joulustahan alkaa se päivä taas piteneen, joten eiköhän tästäkin syksystä taas selvitä, kuten kaikista edeltäneistäkin näköjään on selvitty. Nämä vastoinkäymiset sais kyllä olla vähän keveämpiä laatuja tästä eteenpäin, koko syyskausi on ollut melkoisen haastavaa ulkopuolelta puristetuista paineista johtuen, ja kun nyt ei ole sitä kuuntelevaa korvaakaan *tähän viisi minuuttia pärskyä ja rään ryystöä* niin kaikki täytyy itse kantaa. No toisaalta siihen on kyllä totuttu (huomaa marttyyriasenne) joten takaisin siihen ”pärjään kyllä ittekseni ettei tartte auttaa” -moodiin. Huokaus.

Toinen näistä kuusenpalloista on kaukana siellä.

Ja ne muutamat aikuiset ystävät joita minulla on, en mitenkään dissaa teitä tällä rutinallani, pidän vaan rajoja sinnekinpäin, etten nyt kokoajan ole parkumassa omaa elämääni muiden niskaan. Oikeus se on teilläkin saada ajatella asioista valoisammin eikä majailla minun synkkyyden peittoni alla.

Me ei olla vissiin enää me? Ostetaan kuusenpallotkin jollekin toiselle..??!!

Asiasta astetta iloisempaan muuten : olen hankkinut kaikille skideille joulukalenterit jo aikoja sitten ja koska kyseessä olen minä, paljon tekevä mutta valikoivasti niitä tekemisiäni muistava, pyydänkin teitä muistuttamaan, jos missään hetkessä alan pohtimaan joulukalentereiden hankintaa, että ne on hankittu jo! On nimittäin sattunut niinkin tässä hupsistarallaa- elämässä, että niitä on yhtäkkiä haettu epätoivoisena marraskuun viimeisenä päivänä ja saatu jotkut viimeiset jämät (halvalla kylläkin, että siinä mielessä…) kun on kierretty sen seitsemän kauppaa – ja sitten kappasta vaan huomattu, että täällähän nämä olikin nämä hyvissä ajoin hankitut. Ehe ehe. Ja jos mietitte mitäs hankaluutta tuossa nyt on, niin miettikää itse neljäätoista joulukalenteria. Neljäätoista. Ja niiden säilyttämistä. Niin ettei koirat/kissat/innokkaat pikkusormet käy ”vähän tarkistamassa” ja ettei ne toisaalta sula tässä alati puhkuvan uunin lämmittämässä pirtissäkään. Kenen jääkaappiin edes mahtuu neljätoista joulukalenteria, kysyn vaan?

Niin että ymmärtänette, the struggle is real. Toisaalta, ei edes yhtenä, vaan peräti kahtena vuonna meillä on ollut kaksi joulukinkkuakin, joten ehkä näiden tuplahankintojen määrä maailmassa on vaan vakio, ken ties.

Matto kuin mun ajatukset just nyt.