Oodi väärineletylle elämälle

Tiedättehän nämä iltapäivälehdet; ne jotka kertovat, etten ole osannut tehdä oikein mitään elämässäni oikein (sen paremmin kuin sinäkään). En avata suklaapatukkaa, käyttää jääkaappia, saati nauraa, tervehtiä, aivastaa – tai olla ihan yleisesti vaan olemassakaan , luultavasti. Jotenkin tuntuu, että miten voi olla olemassa joku ihmeellinen harhasukupolvi, joka oikeasti tekee uutisia noista aiheista. Ne samat varmaan, jotka hakee rahaakin automaatista ja maitoa kaupasta. Että mihinkä tässä mitään työpaikkoja tai maaseutua tarvitaan, kun meillä on jo kaikkea!

Sosiaalisen median influensserit (niin järkyttävä sana, että…) kertovat myös karua kieltään siitä kuinka säälittävää koko minunlaiseni taviksen sometteluelämä on. Pitäisi olla ammattilaisen ottamat tyylikuvat eikä mitään pohjaanpalaneita kattilanpohjia eikä kumisaappaita. Pitäisi olla joka kuva instagramissa samantyylinen, jotta sitä selatessa jotenkin harhautuisi kuvittelemaan minun elävän jossakin seepiansävyisessä rinnakkaistodellisuudessa. Pitäisi myös ylläpitää sitä sallittua valetilaa, että kaikki herää tukka tällingissä ja meikit mintissä, eikä kenenkään bad hair day saisi siis oikeasti näyttää pahalta. Ei saisi myöskään kertoa, että tein just ruokaa, tai että kävin lenkillä, koska jokaisen pitäisi poseerata palmunvarteen nojaten ja kertoa kuinka tasa-arvo ja ilmastonmuutos on mielessä vaikka mikä olis. Tavallinen elämä on out ja siitä ei puhu kuin ymmärtämättömät juntit.

Blogejakaan ei saa kohta enää tavalliset ihmiset kirjoittaa, eikä varmaan kohta lukeakaan, ellei ole ensin käynyt jotakin rekryä läpi näiden influenssereiden taholta. Ihan on kamalaa kun kaiken maailman tunarit tulee tänne sönköttämään omiaan (ihan kuin jotain kiinnostaisi) ja sitten vielä viedään niin kuin uskottavuus jotenkin niiltä astetta paremmilta ihmisiltä blogeineen. Minäkin olen niin tunkki näissä tietokoneasioissa, että sain taas sen edellisen blogini jumittumaan – ja kaiken kukkuraksi kun laitoin tämän sitten pystyyn, niin tämäkin oli juntturassa tuossa melkein viikon. Juu ei tartte neuvoa, vika on varmaan koneessa(ni), tai käyttäjässä.

Blogille on ihan oma Facebook-sivukin olemassa, jonka nimi täsmää tähän Puhekuplia-blogiin , että sillä tavalla loogisesti olisin edes sillä puolella liikkeellä. Vanha blogin face-sivu kun oli Facebookin mielestä niin pyhä, että sitä ei saanut muuttaa tälle nimelle. Lord have mercy sanonpa vaan, kun vanhan face-sivun käyttäjänimi kuitenkin oli tämä ”puhekuplia” (mutta sivun otsikko Life of Larissa). Facebook nätisti vain intti, että muutosta ei voi tehdä, koska se johtaisi kaikki sen sivun seuraajat harhaan! Voinette arvata että perustelin verrattain tiukasti muutamaan kertaan heille että harha heillä on housuissaan, mutta jostain syystä ei nimenmuutosta silti herunut. (Oikeasti olin ihan kiltti heille. Ei ehkä olisi kannattanut.) No uusi sivu on nyt siellä. Käykää seuraamassa, jos huvittaa. Ei siellä mitään sisältöä vielä ole, mutta koitan jotain sinne k(l)ikkailla, ettei mene aivan tyhjän nauramiseksi (vaikka menee se silti, hahhah).

Ja elämästä vielä sen verran, että kaiken ylläolevan lisäksi (ja niin kuin ei neljäkymmentäseitsemänvuotiaan meikäläisen elämä olisi jo muutenkin ihan haastavaa) olen saanut kuulla ilmastoahdistuneilta , kuinka työmatkojeni takia työni on täysin turhaa ja tiesmitä sonteljoonia. Että en vaan ole osannut tehdä sitä oikein (tarkoittaen että istua peba tanassa paikoillani kotona ja olla lentelemättä ympäri maailmaa, koska joka työ voidaan tehdä näin kun vaan osaa ja haluaa). No en edes aloita selittämään (koska yritin, minä oikeasti yritin), mutta sanonpa vaan että kun vienti vetää, niin Suomessa pyörii muutakin kuin suomalaisten yhtä ja samaa rahaa yhdestä taskusta toiselle. Joka ei oikein tunnu riittävän…

Jotenkin tuntuu, että toivon ettei kukaan löydä edes tänne blogiin. Olisi kiva olla joku paikka minne tuulettaa ilman että kiviä lentää niskaan kylillä kulkiessa. Ei sillä että nää minun kotikyläläiset olisi mitenkään hankalia, kunhan vaan olen itse siinä iässä, että suusta olisi kiva päästellä mitä oikeasti ajattelee ja tuntee, kun niin monella tuntuu olevan täysväärä käsitys esimerkiksi minun elämästäni. Olen kuullut, että ihan vanhoilla ihmisillä – ja sitten toisaalta myös hyvin nuorilla ihmisenaluilla – on tämmöinen oikeus, että sanoa saa ja sitä ei edes katsota sillä tavalla erikseen pahalla. Koska nuoremmaksi en tästä nähtävästi enää tule, niin tiedätte kyllä mikä jäi vaihtoehdoksi. Jotenkin tuntuu kyllä tylyltä , että justiinsa vielä olin määritelty aina pikkulapsiperheen äitinä – ja nyt hyppäsin sitten suoraan mummoluokkaan. Missä h*lvetin välissä se elämä siinä välissä kerkesi tapahtua?! Ja varsinkin kun minulla on tietääkseni vieläkin suht pieni lapsi – ja useampikin noita kouluiäisiä. Miten ihmeessä tähän päädyttiin? Onko elämän kukkeimmat vuodet nyt ohi ?

Tämä tilanne vaatii nyt kyllä lauantai-illan kahveet, olkoonkin sitten miten keski-ikäistä menoa tahansa.