Hei hei mitä kuuluu

Tilastoista ja palautteesta päätellen ihmisiä kiinnostaa miten täällä menee, joten koitetaan nyt sitten jotakin saada sanottua, vaikka tuntuukin vaikealta pukea kaikki sanoiksi.

Kuinka hieno olisi sanoa, että olen mennyt jo niin paljon eteenpäin tai että kyllä tämä tästä ja elämä voittaa. Näinhän nähdäkseni aina kaikissa elämän kriiseissä kuuluu sanoa hetken kuluttua. Kun ei saa jäädä tuleen makaamaan eikä se siitä itkemällä parane ja mitä näitä hienoja ajatelmia nyt onkaan tavattu ihmisille sanoa. Joku vika varmaan tässäkin kohtaa meikäläisessä, kun tuntuu, että olen ihan vaan samassa kohdassa yhä edelleen. Oksennus kurkussa, kroppa kokoajan ylikierroksilla (myös yöllä), silti mitään en oikein saa tehdyksi, tai siis ajatelluksi. Se kai se eniten painaa, että en pysty ajattelemaan eteenpäin. En näe siellä mitään. Ymmärtääköhän tuota kukaan? Siltä se nyt vaan tuntuu.

Hetki jolloin tuntui ihan hyvältä
Hetki jolloin ei tuntunut hyvältä

Kyllä minä täällä ihan toimintakykyinen silti olen, että ei kannata sillätavalla huolestua (vai siksikö just pitäisikin, tiedä häntä). Ruuat tulee tehtyä ja pyykit pestyä. Lasten kanssa puuhastelen joka päivä ja jos ulkona ei olis niin kamala marraskuu , olisin jo vähän joulufiiliksissäkin.

Jotenkin vaan tuntuu että omat ajatukset joista itseäni koitan koostaa, nähdä itseni kokonaisena, ovat ihan jumissa. Paljon lähti pois ja nyt olen ihan puulla päähän lyötynä, että miten tästä mennään eteenpäin – minkälaisena ihmisenä, millä haaveilla, mitä tavoitellen.

Kun minun tyytyväisyyteni elämääni on tyystin kadonnut, sitä ei kertakaikkiaan ole enää ja on kuulkaa aika tiukka paikka koittaa etsiä jotakin mihin tarttua, edes joku ajatus tai lanka, joka veisi eteenpäin ihan tälläisenäni. Minun haaveni kun eivät ole koskaan olleet materialistisia, ei mitään ”haluan punaisen auton ja sinisen sohvan” -tyyppisiä. Minä olen haaveillut aineettomista asioista, siitä että jakaisin kaiken toisen ihmisen kanssa, sellaisen joka on se maailman tärkein. Jakaisin vastakeitetyn kahvin tuoman ilon, sen kun kuunneltaisiin sateenropinaa sisällä lämpimässä, huikaisevan aamu-usvan jossain missä taivas on korkealla ja muuten silmänkantamattomiin vain vihreää, sen kun metsässä ei kuuluisi mitään muuta kuin hiljaisuus. Jakaisin minua naurattaneen vitsin, itkettämään saaneen uutisen tai suututtaneen poliittisen hölmöilyn.

Rakkaudesta runoihin, nyt ja aina

Sellaisen uudelleenrakentaminen on vähän vaikeaa. Kun minähän olen yksin kirjaimellisesti muutenkin aina kun en ole lasteni kanssa, niin se että yksin naureskelen jollekin vitsille ei juurikaan ole elämän tavoite ollut koskaan, vaan pikemminkin olosuhteiden määrittelemä pakko. Kyse ei ole mitenkään siitä ettenkö ”pärjäisi” yksin tai ”voisi” olla yksin, olenhan sitä kokoajan ,ei myöskään ole kyse siitä ettenkö olisi minä jos en jotenkin haluaisi olla yksin. Kyllä minä olen minä ihan kokoajan, mutta en ole kokonainen ilman että minulla on sellainen sielunkumppani jonka kanssa elämä tuntuu vaan niin paljon paremmalta, elämältä. Kun sellaisen on päässyt kokemaan, on vaikea olla ilman varsinkin kun hyvin ymmärtää että toista samanlaista ei tule koskaan.

Jotenkin sodin sitä vastaan viimeiseen asti, että minun olisi pakko pitää kaikkein eniten yksinolosta ja siitä että yksin tänne synnytään ja yksin kuollaan ja sama se vaikka siinä välissäkin olis yksin. Kyllä minä haluan jakaa elämäni jonkun kanssa, mutta en kenen tahansa, tietenkään. Sepä siinä kai vaikeinta onkin, kun edelleen olen sitä mieltä että se minulle oikea oli jo hetken siinä, mutta ei ole enää.

Mutta mitäpä näistä, niistetään nenä ja koitetaan nyt vaan jatkaa yksinpuhelua. Ja tätä blogia! Olen kuullut hienon sanonnan, että jos elämä ottaa sinulta pois jotakin mitä et koskaan odottanut, se voi myös tuoda elämääsi jotakin mitä et koskaan odottanut. Sitä odotellessa!

…….. Ai niin, muuten, jos olet niitä ihmisiä, jotka (ehkä vähän tahtomattaan, sorisiitä) ovat joutuneet kuuntelemaan minun mollivoittoista höpötystäni, niin jos tietäisitte, ihan sillätavalla aikuisten oikeasti, kuinka vaikea minun on niistä puhua ja sellaiset heikot tunteet yleensäkään kellekään ulkopuoliselle osoittaa, niin ymmärtäisitte erityisyytenne. Enhän minä vielä silti ihan oma itseni ole kellekään ollut, enkä varmaan välttämättä koskaan enää olekaan, mutta ei kai minun tarvikaan. Minun on riitettävä vaillinaisenakin.

Onneksi osaan ruoskimisen lisäksi myös nauraa itselleni